Vaikka kaksi viimeisintä maanantaita ja tiistaita olen tavoilleni poiketen uskonut johonkin ylimaalliseen, niin olen tiivisti "jalat maassa"-tyttö. En usko tieteeseen, mutta uskon näkemääni ja vain näkemääni. "En usko ennen kuin näen"-tyttö, siis.

Usein minä suljen silmäni tiiviisti ja kuvittelen kuinka maailma muuttuu pikakelauksella hyväksi, kuten elokuvissa. Tiedättehän ne takautuma-kohdat, jonka päätteeksi hahmo havahtuu ja näkee nykyisen (paremman) tilanteen ja hymyilee onnellisena. Muutama vuosi sitten lempielokuvani oli 13 ja risat. Siinä tyttö herää unelmiensa elämästä eräänä päivänä. No, ei se ihan noin yksinkertaista ollut, mutta perusidea iski samanikäiseen tyttöön 100-0. Iskee yhä. Varsinkin kun on kaapillinen mörköjä järjesteltävänä.

Jonain päivänä aukaisen silmäni ja näen itseni seisovan Stora Kyrkanin alttarilla vannomassa Carl Philipille rakkautta kuningasparin pyyhkien samaan aikaan kyyneleitä eturivissä. Ehkä avaan silmäni Stockan Herkun lihatiskillä, kun erittäin Blondin näköinen mies ojentaa kanankoipia. Voin aukaista silmäni junamatkalla kotikaupunkiin tai kotona istuessani ikkunalaudalla. Entä jos istunkin kosittavana ravintolassa tai kotimatkalla töistä raitiovaunussa?

Olen maininnut, että haluan tuntea onnen ja olla onnellinen. Sitä tapahtuu joskus. Seison keskellä pimeää olohuonetta ja tanssin kuin hullu musiikin tahtiin. Suljen silmäni lujasti, pyörin ja hetken --- ihan vain hetken --- kuvittelen, että avattuani ne on valoisaa ja minä en olisi yksin. Silloin minä hymyilen - yksin pimeässä.