Aamulla asiat tuntuivat paremmilta. Että elämä voittaa, kaikki järjestyy ja Helsinki on ihan hyvä kaupunki. Että minä kuulun tänne. Ulkoillessani kahden vanhan rouvan kanssa avarilla pelloilla aloin katsella ympärilleni, että ei täällä näytä yhtään tutulta. Tätä tunnetta on tajuttoman vaikea selittää. Jo ennen matkaa tai edes matkasuunnitelmia puheeni ja ajatukseni Turusta tuntuivat hölmöiltä - sekä minusta että muista. Mutta taisin jättää ison palan itsestäni Aurajoenrannalle. Tai sen ihanan Stockan myyjän käteen ojentaessani rahaa. Tai rannalla sijaitsevaan kahvilaan. Ehkä hotellihuoneeseen tai kauppatorille. Matkamuistomyymälään tai sinne pirun Turun linnaan. Kunpa olisin vielä siellä tai kunpa pääsisin sinne jo pian takaisin. 

"Mene sinne Turkuun", minulle tokaistiin. Ai tuosta noin vain? Haen opiskelemaan, pakkaan tavarani, jätän ihmiseni ja muutan Turkuun? Niin minä tekisin, jos kuuntelisin pelkkää tunnetta. Sitten astuu mukaan järki: no entä työ, entä vanhukset, entä ystävät, entä masennus, entä kummipoika ja hoitolapset. Mitä jos, mitä jos, mitä jos. "Parhaat muutokset tapahtuu yleensä yhtäkkiä ja nopeasti", sanoin kouluvaihdon myötä ja nyt tunne sanoo järjelle: "Sinne menee tunti viisikymmentäkahdeksan junalla noin kymmenen kertaa päivässä". Kymmenen vuotta kotikaupungissa, kymmenen vuotta Helsingissä ja sitten... Turkuun? Entä voisiko Turku parantaa haavani sekä masennukseni? 

Rakkaat koulun perässä muuttaneet, kertokaa plussat ja miinukset omasta näkövinkkelistänne! 

Päivän luukun teille tarjoilee Helmiä Siolle. Ai mitä tahdon joululahjaksi? Turun ja sen murteen!

edoris.dll?tem=ts_sarjakuva_image&doc_id