Pahoittelen hiljaisuuttani. En vain ole kirjoittanut. Ei ole ollut sen kummemmin asiaa tai sitten on ollut liikaa asiaa. Joskus saatan kirjoittaa todella pitkän ja rönsyilevän tekstin, mutta maalaan sen ja poistan ennen julkaisua. Nyt en ole kirjoittanut riviäkään sitten tiistain.

Eilen minulla oli karkkipäivä, mutta ei edes tehnyt mieli karkkia! Söin silti vähän salmiakkia ja sellaisia suukkoja. Nykyään syön paljon valkosipulia, vaikka ennen inhosin sitä. Hassua. Nykyisin pitää saada jokaiseen ruokaan (eli pastaan) valkosipulia. Koko kämppä haisee valkosipulille. Koululaukkukin haisee valkosipulille.

Olen syönyt nyt lääkkeitä kohta kaksi viikkoa. Lääkäri sanoi, että vaikutus alkaa noin neljän viikon jälkeen. Minusta taas tuntuu, että ne ovat jo alkaneet vaikuttaa. Kuulostaa hullulta, mutta minun ei tee mieli kuolla niin paljoa kuin ennen. Tuntuu kuin joku muuri olisi rakentunut niiden ajatusten eteen. Ne ovat siellä, mutta en pääse ajattelemaan niitä. Tämä olo ja kuoleman ei-ajattelu saattavat johtua myös luonnollisesti aaltoilevasta mielestäni. Tiedä häntä, olo on kuitenkin ollut mukava.

Nukkumista voisin kuitenkin harrastaa jatkuvalla syötöllä. Kelloa pitää siirrellä aamuisin niin, että joutuu skippaamaan aamupalan. Niiden “nukahtamislääkkeiden” vuoksi en muista aamuisin unia. Viime yönä en ottanut lääkettä, joten nukuin “luonnollisesti”. Unessa olin menossa naimisiin ja mieheni suunnitteli murhaavansa minut. Välttelen siis avioliittoa… Hehheh.

Torstai oli aika tapahtumarikas päivä. Aamulla nukuin pommiin ja säädin vaatteiden kanssa. Oli pakko pukea ruma paita päälle, jonka kanssa ei sovi mitkään vaatteet. Päädyin kuitenkin hameeseen. Hiukset olivat pipon alla ja naamassa juuri ja juuri ripsiväriä.

En siis ollut erityisen houkuttelevan näköinen, mutta… Huomasin kuitenkin kahdesti, että minua tuijotettiin… mielenkiintoiselta taholta. Seisoin muina naisina juttelemassa ihmisille ja katselin ympärilleni. Kohtasin katseen, joka katsoi minua mukavasti ja käännyin samalla sekunnilla pois. Maajussi katsoi hetken kysyvästi, mutta minä vain hymyilin ja aloin selittää omiani. Mielenkiintoista, etten sanoisi… Jäämme seuraamaan tilannetta.

Torstaina hoin äidille puhelimeen kuudesti “mitä”, koska nainen oli ostanut minulle lipun Green Dayn konserttiin! MITÄ HITTOAAA?!

Puhuin tänään tulevaisuudesta ystävän kanssa. Sain ystäväpäivälahjan, joka oli ihana. Pahoittelin inhoavani huomista juhlaa… Ystävällä oli kirkkaana tulevaisuus suunnitelmissa. Että minne hakee koulun jälkeen jne. Itsellä on edelleen vain se yksi suunnitelma, mutta sen toteutuminen vaatii pienen ihmeen. Sen lisäksi… Ei mitään ja silti kaikenlaista.
    Suunnittelen elämääni kolmenkymmenen vuoden päähän, en niinkään kolmen vuoden päähän. Jos pitää elää päivä kerrallaan asenteella “Tänäänkään en aio tappaa itseäni”, niin ei sitä jaksa aina miettiä vakavasti ammattiaan. Tiedän mitä haluan, en tiedä miten sinne pääsen.
    Välillä päähäni iskeytyy idea. Kahvila. Markkinointi. Toimittajuus. Kokki. Leipuri. Tänään aloin miettiä parturi-kampaaja-maskeeraajaa. Koen kuitenkin olevani aika surkea käsistäni, joten unohdan sen.

Kuuntelen juuri nyt Green Daytä ja yritän tajuta, että näen ensimmäisen suosikkibändini kesäkuussa livenä. Keksin myös jälleen hienon suunnitelman: lähden GD:n matkaan Jenkkeihin ja unohdan kaikki tyhmät ammatinvalinnat ynnä muut. Minusta tulee Green Dayn bitch.

Heitänpäs tänään mustaa huumoria…

Mitä teille kuuluu?