Eilen oli Hurts. Tunsin ettei ihminen tarvitse paljoakaan mitään. Minulle riitti Hurts, maitokahvi ja yöunet. Tänään on jotenkin henkinen krapula, yksinäistä ja itkettää. Kaikki kai lähti pyörimään eilisestä ajatuksesta bussissa. Mietin kummitätiä ja kummisetää sekä heidän parisuhdetta. Että kummitäti voi jo fyysisestikin luottaa kummisedän pitävän hänet turvassa. Niin myös henkisesti. Pääni sisällä huudettiin: "Mitä ihmettä?!" Voiko ihminen oikeasti muka... siis IHAN OIKEASTI 100 prosenttisesti luottaa toiseen ihmiseen? Eeeeikä, oikeastiko?! Tämä kuulostaa ironiselta tekstiltä jopa minun korvissani, mutta olen oikeasti hämilläni. Erään mustasukkaisen ystävän suusta pääsi kerran, että "sulla on niin paljon ihanan kuuloisia ystäviä ja sä puhut niistä aina niin nätisti". Mustaa valkoisella ja kaikki kunnia rakkailleni: olen onnekas että ympärilläni on hienoja ihmisiä. Osittain yksinäisyyteni johtuu eristäytymisestäni. Itselleen ei voi saada mitään antamalla vastassa jotain... Kai. Eilen ajattelin, että miksi MINUN täytyy jaksaa. Minulta kysyttiin tuossa jokin aika sitten, että mikä on parasta. No minä siihen että kiireetön kahvittelu hyvässä seurassa. Että minä nauttisin/olisin nauttinut siitä että olisin saanut kattaa pöydän tänään jollekin, mutta turha edes soittaa tai viestittää kellekään.

Minusta tulee aikuisena vähän hullu erakkonainen, joka asuu isossa ullakkoasunnossa pienen koiran kanssa. Pienissä kivijalkapuodeissa supistaan minusta ja vanhemmat pitävät lapsistaan kiinni minun kävellessä ohi. Minulla on aina iso punainen nahkalaukku mukana ja muuten pukeudun mustaan sekä paljetteihin. Asuntoni on hämärä, siellä tuoksuu kahvi, se on täynnä kirjoja, levyjä sekä elokuvia ja miesjulisteita. Käyn teatterissa ja konserteissa itkemässä.

Olen oikeasti ihan kiltti tätinainen, en minä pure.