Oho. Aika vierähtää nopeasti kun ei ole mitään järkevää sanottavaa. 

Eilen laitoin sormuksen vasempaan nimettömään, hiuksiin noin miljoona pinniä, jalkoihin (äidin tai tädin tai ehkä kummankin) vanhat kengät ja päälleni valkoisen mekon. Ensin avasin oven yhdelle ja pian suljin sen hänen jälkeensä. Olin hämmentynyt. Kiroilin toiselle puoli tuntia ja sen jälkeen lauloin että "ei mennä naimisiin, ei nyt ei koskaan eikö niin". Neljältä viimeiset sanani olivat "ei miestä voi valita tunteen perusteella, mutta mä kysyn äidiltä". Oli outoa nukkua makuuhuoneen ovi auki ja toisen ihmishengen nukkuessa olohuoneessa. Heräilin usein. Aamupäivällä kysyin sitten äidiltä neuvoa ja se teki saman valinnan kuin minä. Huomenna alkuiltapäivästä lähden maalle rapsuttamaan koiravauvaa. Viikonloppu meni yllättäen plörinäksi, joten matkasin maaseudun (buhaha) sijaan Vantaalle. Minua rapsutettiin ja minä jahtasin kutittavin sormin neljä- ja kolmevuotiasta. 

Ymmärrän hyvin, että ihmiset kaipaavat omaa tilaa ja aikaa. Että on kiire ja kaikkea kivaa. Tarvitsen tilaa itsekin paaaaaaaljon ja minulla on kalenteri täynnä merkintöjä. Olen kateellinen, jos joku on rehellinen ja uskaltaa sanoa että nyt ei huitsita tai ei yksinkertaisesti jaksa. Itse kun lähden vaikka paniikkikohtauksen pelossa kotoa, jos olen jotain sopinut. Pelkään että pilaan muiden illan perumalla tuloni ja jään kotiin tulkitsemaan vastausviestin pilkuista aggressiivisuutta. Odottaminen on maailman tylsintä ja jos selviää viime tingassa että onkin odottanut turhaa... Tulee mieleen lapsuuden itkut kun äiti ilmoittikin koulupäivän jälkeen ettei mennäkään uimahalliin. Loppuvaiheessa sitä ei enää uskalla odottaa ennen kuin uimahallin ovella. Rehellisyyteen vastaus rehellisesti: minulla on ikävä, en jaksaisi enää odottaa turhaa ja osittain tunnen olevani mitätön.