Palasin. Ette tienneet lähdöstänikään mutta ilmoitan nyt palanneeni. Sain kutsun keskiviikkona äidiltä että lähtisin hänen salavieraaksi yövuoroon to-pe. Pakkasin siis eilen laukkuni ja istahdin autoon. Minut eristettiin (koska olin salavieras) yhteen talon siipeen. Kaksi kerrosta ja paljon tyhjiä huoneita. Oli vähän spookya välillä. Onneksi oli Beck-leffoja joten laitoin volyymit lähes kaakkkoon ja uskalsin haahuilla käytävillä.

Äiti hössötti aluksi ruoan kanssa ja minä taputin sitä olalle (10 senttiä pidempänä) että hei äiti oon jo yhdeksäntoista ja osaan kertoa jos on nälkä. Iltapalan kanssa oli vuorostaan kysely että etkö sä syö ja minä että no syön syön mutta en kaikkea heti nyt. Iltapalalla otin rohkaisuryypyn earl grey-teetä ja laitoin pään äidin olalle. Yöllä me kiersimme ja minä kyselin ja äiti kertoi. Nauroimme ja juttelimme niitä näitä sekä vakavia. Aamusella laitoin viestiä että tuotko uutta maitoa kun tämä on vähän vanhaa ja kohta äiti tulikin portaissa vastaan että hei laitoin kahviakin tulemaan. Voisiko meillä olla tällaista enemmän? 

Mitäs minä tein? Istuin sohvalla hiljaisuudessa. (Äiti huolehti siitäkin: "Käykö aika pitkäksi? Onko tylsää?" EI OLE.) Aamuyöllä katsoin ikkunasta koivuja ja niissä lentäviä lintuja. Mietin hetken että mitäs ovat linnut ruotsiksi. Muistin oikein, tsekkasin sanakirjasta. Taivutuskin kohdillaan, aijaijai! Kirjoitin tarinaani jonkin verran. Poistin muutamat sata sanaa ja kirjoitin toiset mokomat tilalle. Tuijotin myös puolittain noita em. Beckejä ja opettelin kiroilemaan ruotsiksi. Jävla on edelleen suosikkikirosanani ja kun sen perään voi lisätä melkein mitä vaan! Aamulla join kahvia ja arvioin miesten takapuolia Urheiluruudussa. 

Sunnuntaina romahdin. Maanantaina olin sumussa. Tiistai oli pelottavin päivä koskaan. Keskiviikkona vähän parempi. Eilen vähän parempi. Tänään vähän parempi. Huomenna tyttöjen ilta. Ensi viikolla terapia.

En minä tiedä. Elän tunnin kerrallaan. Hetken kerrallaan. Hermolepo auttoi ja tästä jatketaan.