Olo on edelleen huono. Pahempi kuin aikoihin vaikka mitä näitä hyödyttää järjestykseen asettaa.

Sain yhden puhelun, mutta en kertonut olostani. Puhuminen tuntuu niin raskaalta. Meinasin luovuttaa luetellessani postissa pitkää pakettikoodia. Muutenkin olosta, tuhosta ja ahdistuksesta puhuminen ei ole helppoa. Kuunteleminen ei ainakaan ole. Haluaisin joskus laittaa itse kädet korvieni päälle ja lallatella ajatusten tai puheen ajan. 

Äiti ei ole soittanut. 

Söin eilen vähän, tänään vähän. Aamu- ja iltapalaksi suklaata (jotain kivaa sentään masennuksessa). Näin unta Norjasta ja luin uutisia ennen ruokaa. 

Istuin pöydän ääreen pilkkomaan pillereitä, koska joka aamu mielialalääkettä ottaessa se olisi vain rasittavaa. Puolitin kerralla suuren määrän, jotta olisi helpompaa. Joku olisi tullut sisään ja nähnyt: tyttö istuu veitsi kädessä ja pilkkoo pillereitä leikkuulaudalla. Mielialalääkkeitä vain, päivittäistä annosta varten. Nostin nukahduslääkkeet pöydälle ja selvitin niiden yliannostusoireet. 

Tää ei oo mun tontti, sanoo Nygård päässäni. Nämä eivät ole minun lauseitani. Nämä eivät saa olla minun ajatusksiani. Kuka tässä kirjoittaa tämmöisiä sanoja? Se en ole minä!

Mitä tarkoittaa avohoito? Minne voi soittaa ja sanoa, että pelkään? Googlaan Auroran sairaalan ja tallennan numeron puhelimeen. Astun näkymättömän aidan yli. Minua pelottaa. En saa olla sairas, koska ensi keväänä minun täytyy saada lakki päähän. 

Seitsemän päivää terapiaan. Kuulen ambulanssin kauempana. Ystävä tietää, puolustaa ja tukee. Ei kuitenkaan tiedä mitä ajattelen juuri nyt. Odotan viestiin vastausta. 

Ulkona on viileää. Makaan sohvalla ja katson ulos. Nukahtamislääkkeet ovat keittiön pöydällä. 

Luulen perheeni pelkäävän minua. En ole mitään. Teen kaikkeni ja en ole mitään.