Katsoin 160 minuuttisen elokuvan alkoholismista istuen desingnojatuolissa. Jotenkin oli vaivaannuttavaa katsoa sitä välillä kun äiti tuli tervehtimään. Erityisesti meidän istuessa ja katsoessa kohtaa jossa alkoholisti-äiti panikoi tytön alkavien ylioppilaskirjoitusten vuoksi. "Mä oon niin ylpeä susta, oon odottanu tätä kauan. Tossa sulle leipää evääksi, onnea matkaan." Minua alkoi itkettää.

Syksy tulee, mutta sitä ennen minuun iskee masennusaalto. Juuri kun kaiken piti olla hyvin - vai juuri siksikö?