Eilen oli mukavaa. Pieni heilahdus tapahtui kunnioituksessani Sinkkiksen naisia kohtaan: Cosmopolitan maistuu mehulta. Rakas homoystäväni (viinaimuri) sanoi kerran että se maistuu todella viinaiselta, mutta ei lähelläkään. Tietysti drinkkien maku vaihtelee aina tekijän, paikan ja sattuman mukaan, mutta silti. Vaatteista sen verran, että hatun lisäksi laitoin mustan hameen ja mekon, violetin paljettiliivin ja punaiset korkkarit. Näytin hipsteriltä lainatessani ystäväni desingkorua. 

Puhuin muutaman lauseen pahasta olostani, mutta en kertonut salaisuuttani. Sitä nimittäin etten ole ollut koulussa sen alkamisen jälkeen. Opiskellut kyllä olen (paahtanut matikkaa, hyi faaaan) ja sopinut yhden kurssin itsenäisestä suorittamisesta, mutta siihen rakennukseen en ole astunut kertaakaan. Miksi? Olen ollut väsynyt ja peloissani. Noiden oireiden vuoksi aloin stressaamaan ja olen varma että (no, tätä tahtia en ainakaan) en ikinä pääse ylioppilaaksi. Minä sitä paitsi inhoan itseäni koulussa. Siellä tuntuu että pitää koko ajan tsempata ja näyttää ulospäin paremmalta kuin oikeasti on. En tarkoita nyt arvosanoja tai opiskelua tai viisautta. Tarkoitan sosiaalista olemusta/olemista. Juuri viime tai sitä edellisellä viikolla puhuin terapiassa ujoudestani. Olen nimittäin todella ujo vieraiden ihmisten kanssa. Jään rikkoutumisen jälkeen olen oma itseni ja pidän siitä. Mutta se mykkä ujous koulussa on kauheaa. Ajattelen että minua pidetään ufona, idioottina ja yksinkertaisesti vain kamalana. Siinä suurin syy siihen, miksi en halua mennä kouluun. 

Menen sinne kuitenkin ensi viikolla.

Tänään lähden taas äidin seuraksi sen työpaikalle. Tekisi mieli käpertyä sikiöasentoon ja piipittää äidille ettei musta ikinä koskaan tule yhtään mitään. 

No mutta ei, tämä on onneksi tämmöistä perusangstia ja ei mitään ranteet auki-menininkiä. Tämä tulee, tämä menee. Maisemanvaihdos muutamiksi tunneiksi tekee varmasti hyvää. Ja koiravauvojen katsominen tekee aina hyvää: