Kirjoitin jo aikaisemmin tänne, julkaisin tekstin ja poistin sen vähän myöhemmin. Ajastan tämän, jotta kukaan ei tiedä mihin aikaan olen ollut vielä hereillä. ;)

Olen nähnyt tällä viikolla taas ystäviä. Yhtä pitkästä pitkästä aikaa. Istuimme rannalla parantaen maailmaa. Hän sanoi olleensa oikeasti huolissaan sairaslomani aikaan, koska minua ei näkynyt tai kuulunut. Kerroin hänelle pelkääväni masennuksen pysyvän ikuisesti tai oikeastaan pelkään sen olevan osa minua. Tai entä jos parannun ja masennus vieläkin pahemmin joskus myöhemmin? Tai jos niskaan sataa kuravettä kaikkien ponnisteluiden jälkeen? Entä jos elämä ei olekaan elämisen arvoinen juttu? Jotenkin hätkähdin kun näin Anna-Leena Härkösen haastattelun tässä yksi päivä netistä. Hän kertoi itsemurhan tehneestä siskostaan. Siskolla oli ollut sama diagnoosi kuin minulla. 

Kuten pari kirjoitusta sitten sanoin, minulla on ollut mukavia päiviä. En kuitenkaan uskalla nostaa käsiä voitonmerkiksi ylös, koska sittenhän se olisi virallista ja jotain kamalaa sattuisi ihan varmasti. Yksi tabletti ei auttanut, mutta puolitoista tuntuu tehoavan ihan ookoo. Pää tuntuu selkeältä kirjoitusprokkiksen vuoksi. Ihan kuin minun kuuluisikin kirjottaa jotta pysyn terveenä. Tai sitten ne on vain ne kaikki viime aikoina syömäni vihannekset, hehe. Olen kirjoittanut lähes 35 sivua. Alan tässä piakoin muokkaamaan sitä keskeneräistä juttua. Lisään siihen omia masiskokemuksia ja liikun eri ajoissa enemmän.

Haaveilen ylppäreiden jälkeisestä elämästä. . Olen keksinyt haaveita ja asioita joita haluan hankkia tai tehdä. Tuo kirjan kirjoittaminen tuntuu jotenkin ihanan todelliselta. 

Lähden alle vuorokauden päästä isovanhemmille. Äiti ja sen mies ovat kuskeina (ainakin) menomatkan. Seuraavan kerran minua tarvitaan Helsingissä kymmenes elokuuta, joten kiire suuren järven luota ei ole minnekään. Toisaalta ilmapiiri siellä saattaa aiheuttaa ahdistusta (äiti+isoäiti = ei aina toimi), joten tulen jo ehkä keskiviikkona takaisin. Basilikaani (ja pupuja) tulee välillä tsekkailemaan kaverini. Aion kiertää paikan läpikotaisin, käydä uimassa, juosta kumpparit jalassa, istua laiturilla, pelätä kalojen puraisevan varpaitani, istua veneessä, kalastaa isoisän kanssa ja kirota hyttyset alimpaan helvettiin. Pitää varmaan sunnuntaina/tänään/huomenna soittaa isoäidille ja tilata ruoaksi poroa ja aamupalaksi isohiutaleista kaurapuuroa. 

Nyt tämä menis näkemään unia jääkiekkoilijoista (kuten eilen ja sitä edellisenä yönä). Palaillaan kalareissujeni jälkeen! Julkaisen ehkä jonkun lomakuvan sitten... Vi hörs!