Reilu viikko sitten purskahdin itkuun keskellä yötä. Nousin istumaan sängyssä ja itkin aikani. Jaa, milloin itkin ennen sitä? En tiedä. En muista. Mutta sinä heinäkuisena yönä minä itkin. 

 
Minun koirani kuolee. 
Tai no, meidän koiramme. Koira ostettiin minulle 10-vuotissynttärilahjaksi (sain sen kyllä 4 kk etuajassa, mutta kuitenkin), mutta se on aina ollut mamman karvainen pieni poika. Koirani täyttää kymmenen jouluna - jos elää sinne asti. 
 
Sain tietää diagnoosin tammi-helmikuussa. Oli kulunut vain pari viikkoa äidin sairaalareissusta ja olin juuri jäänyt sairaslomalle. Nauroin sekä itkin yhtä aikaa kuullessani tämän uutisen, koska noita "hyviä" uutisia riitti ihan jokaiselle päivälle muutenkin. Ajattelin asiaa, siirsin sen sitten pois. Koira käyttäytyi normaalisti, se oli kunnossa. 
Loppukeväästä aloin kerätä sivulauseissa äidiltä kokonaiskuvaa koiran kunnosta. Sen ruoansulatus ei toiminut ja eräänä päivänä se oli oksentanut vähän verta.Tämä on tapahtunut hiljalleen, siis viimeisen puolen vuoden aikana. Nyt minun koirallani on ympäri kroppaa pieniä paukuroita täynnä syöpäpöpöjä kaikkien ötökänpuremien lisäksi. Muuten se on ollut ihan oma pöhkö itsensä.
 
Olin eilen yökylässä koiran kanssa erään ystäväni luona. Koira oli evakossa heillä aikoinaan ja he menettivät sydämensä meidän karvakasalle. Niinpä meidät kutsuttiin ja menimme. Laukussa minulla oli tulehtuneita öttiäisten puremiin (ja syöpäpaukuroihin) tarkoitettua jauhetta, muuten kaikki oli ennallaan. Huomasin illalla, että koira arastelee aavistuksen toista takajalkaa. Se leikattiin aikoinaan, koska siinä oli iso paukura ja siitä tämä syöpä sitten selvisi. Samalla käsiini osui koko ajan niitä paukuroita pikkuista silittäessä. Siinä se nukkui minun jalkojen juuressa ja minä laitoin käden sen sydämen kohdalle ja kohta korvan keuhkojen kohtaan. Vinkuuko sen hengitys? Onko se raskaampaa? Onko se tiheämpää?
 
Olen kertonut ihmisille, että meidän koira on sairas ja se tuskin elää enää kovin kauaa. Olen miettinyt, että tuskin vuotta kauempaa. Minua suututtaa ja loukkaa yleisin kommentti. Keskustelu on aina tämmöinen (x =minä, y = kaikki):
 
X: Meidän koira on sairas.
Y: Mikä sillä on?
X: Syöpä.
Y: Voi kun ikävää, kuinka vanha se on?
X: Täyttäisi joulukuussa kymmenen.
Y: No, onhan se jo aika vanha.
 
MITÄ?!?! En minäkään kommentoi noin kenenkään mummon kuolemaa tai sairautta. "Ai, se on jo yli kuudenkymmenen, no sillähän eläke-ikäkin on nurkilla eli ikää on jo.." Rakkaan sairaus on omaiselle ihan kauhea asia - oli toinen nuori tai vanha. Meidän koira on ollut minulle kuin veli. Olen ollut suuttunut sille, koska se ei huomaa äidin olevan idiootti ja taas kännissä. Olen nauranut sille, koska se örisee hassusti kun tulen kotiin ja AINA sillä on joku sukka tai kenkä tai joku suussa. Olen itkenyt sille, koska minua on masistanut. Olen ollut kiitollinen sille kun se murisi toiselle (minua vastaan hyökkäävälle) koiralle (meidän koira ei koskaan hauku tai murise tai ärhäntele koirille tai ihmisille). 
 
Nyt se on sairas. Minä haluaisin pelastaa sen. Haluaisin napata sen omaan kotiini, mutta minulla on puput. :( Pelkään äidin ja äidin miehen aiheuttavan sille syövän, vaikka näin ei oikeasti ole. Haluaisin karata sen kanssa jonnekin talvimaahan, jossa meidän kummankaan ei olisi kuuma olla ja ötökät jättäisivät pienokaiseni rauhaan.
Kuiskinkin koiralleni eilen: "Vietetään isot synttärit joulukuussa sun kunniaksi ja ensi kesänä karataan sinne talvimaahan!" Sen jälkeen nielaisin, koska joulukuussa koiraa ei ehkä ole, ensi kesänä koiraa ei ehkä ole. Huomenna koiraa ei ehkä ole. Ei noista taudeista koskaan tiedä.
 
Nukuin ystäväni huoneen lattialle pedatulla patjalla viime yön. Kääntyilin alkuyöstä naistenvaivojen aiheuttamien helvetillisten vatsakramppien vuoksi ja karvakasa tuli onnellisena heiluttamaan häntää ja läähättämään korvani juureen. Siirryin aavistuksen syrjempään ja taputin tyhjää paikkaa patjalla. Siihen se rojahti onnellisena huokaisten - vei kaiken tyhjän liikenevän tilan ja otti lisää tilaa jos menin vähänkin enemmän syrjempään - ja alkoi nukkua. Minä laitoin käden ympärille ja aloin rapsuttaa tuoksuvaa ystävääni. Ei vatsakivutkaan sattuneet enää paljoa, koska minulla oli minun koirani siinä. Nukahdin.