Ehdin jo vuodattaa Sussun kommenttiboksiin (sori vielä Sussu :D), että matkamme peruuntui 16 tuntia ennen lähtöä. Äiti sanoi syyksi serkun ja täti sanoi syyksi äidin. Itkettyäni ja huudettuani äidille en haluaisi ajatella, että tämä johtuu hänestä. Ei taas, äiti, ei taas. Mutta historia toistaa itseään ja historia on yleensä oikeassa... Siinä tapauksessa äiti siis valehteli minulle tai jätti kertomatta totuutta ja syytti serkkuani. Ehkä keskityn vain seuraukseen, en syihin.

Minulla on siis viikko vapaana! Tällä hetkellä rahaa hurjat 30 senttiä (kyllä sitä pitäisi ensi viikolla tilille tipahtaa kolmenumeroinen summa, nou hätä) ja mieliala lähes itsetuhoinen. Suunnittelen nälkäkuolemaa (ruokaa on, en vain näe syytä syödä sitä) tai janokuolemaa. 

Äiti ystävällisesti ehdotti ajatella positiivisesti ja minä huusin etten jaksa aina ajatella positiivisesti. Että kun minä aina joustan. Minun tunteilla ei ole väliä. Minä sopeudun. Minulla ei ole oikeutta tunteisiin. Isoäidille itkin ja se sanoi että päiviä tulee. Entä jos ei tule? Entä jos ne kuolee (isovanhemmat)? 

Juuri nyt minua lohduttaisi vain ja ainoastaan isoisän hyräily ja ongitun kalan tuoksu käsissä. Sekä kumppareiden klonksuminen jaloissa. 

"Ne on just nää jotka saa mut alas. Ja sitten ihmetellään että oon kolmatta vuotta masentuneena ja sehän ei mitenkään johdu perheestä ei jei jei. Se on kaikki vain mun ja mun pään syytä!"