Stockan kahvilan vieressä jäätelöä söi mummo tärisevin käsin ja en voinut olla huvittumatta näystä. Kohta minäkin keskityn tötterön viemiseen suuhun kuin johonkin oikeasti tärkeään, koska raajat eivät ole minun. Oikeasti tiedän, että se tärinä ei johdu mistään kovin vakavasta ja en tule ikuisesti tärisemään, mutta humoristisesti haluan (peloissani) ajatella mahdollisimman tragikoomisesti.

Eilen aloin siivoamaan. Yhtäkkiä en enää siivonnutkaan. Olo tuntui kamalalta. Makasin loppupäivän sängyssä kuunnellen musiikkia ja uppoutuen tyynyihin. Kaikki tuntui turhalta ja merkityksettömältä. Ihan hyvin voisin kuolla ylihuomenna! En itkenyt, mutta läheltä piti. Laitoin kaksi viestiä. Niin ja peruin yhden menon tai en perunut, mutta vastasin kieltävästi. "En jaksa lähteä minnekään, on tosi paska fiilis." En ole kohdannut tämmöistä ehkä koskaan. Minun on nälkä, mutta en jaksa syödä.

Olin kaupungilla - minun rakkaassa kaupungissani - äidin kanssa ja minua ahdisti olla siellä. Liian paljon ihmisiä. Ne hymyilivät. Otsassani lukee vrmasti "keskivaikea masennus ja nyt on se huono kausi". Edes raitiovaunu ei saanut oloa rauhalliseksi.

Makasin aikani parvekkeella ja luin yhden kirjan (Riikka Pulkkisen Totta) loppuun. Siirryin sisälle suunnittelemaan seuraavaa siirtoa.