Kävin jokin aika sitten keskustelun blogistani. Lähipiiristäni tästä tietää tasan yksi ihminen. Toisaalta ei ehkä haittaisi vaikka jotkut muut tietäisivät tästä ja toisaalta taas pelkään kirjoittaa tänne tunnistettavia asioita (entä jos joku googlaa jotain,törmää linkkiin joka tulee blogiin, alkaa lukea ja laske 1+1?!). Tietysti blogin kautta on tullut ihmisiä joiden kanssa lähetellään sähköpostia ja sitä kautta tutustutaan paremmin ja silloin on helppo viitata johonkin jo blogissa mainittuun tms.

Jos tietäisin suuremman joukon ystävistäni lukevan tätä, se sensuroisi minua. (Tulee joskus hetkiä jolloin tiedän tasan käyväni myöhemmin keskustelua esim. blogissa mainituista poliisikoirista tämän yhden blogia lukevan ystävän kanssa. Tämä maininta on yksi niistä, eli terkut! <3) En ole pitkään aikaan pystynyt sanomaan ääneen, että nyt on paska olo, nyt on mieli todella maassa. Nykyään pystyn sanomaan sen, mutta sitä syvemmälle en ole vielä uskaltanut. Sitä mitä arastelen joskus laittaa tänne. Miksi, kysyisi terapeutti. Koska minä en tahdo "pilata kenenkään päivää", "aiheuttaa kenellekään huolta", "tuoda itseäni liikaa esille masennuksen kanssa" tai "kerjätä sääliä".

Tämä blogi on tähän mennessä ollut jo tarkasti matkassa masennuksen kanssa painiessani. Joskus tuntuu että heitän tänne pelkkää hömppää (ja pelkään joskus, että minua pidetään pelkkänä höttöpäänä hömpästä kirjottaessani), mutta sekin on osa tätä painia. Minä en voi elää ilman sitä hömppää. Maailmassa on valopilkkuja hyvännäköisten miesten ja ihanien tv-sarjojen muodossa. Minä saan voimaa siitä, että saan yhden hetken päivästä painia masennuksen sijaan elintärkeän "Jude Law vai Bradley Cooper VAI Alexander Skarsgård"-kysymyksen kanssa. Ilman sitä rämpisin koko ajan mudassa.

Lääkäri kysyi masennusjaksoistani. En oikein ymmärtänyt kysymystä ja vasta tällä viikolla tajusin terapeutin tiivistämänä tilanteeni/oikean vastauksen. Minä masennuksen pysyvänä olotilana. Se on koko ajan läsnä, mutta joskus se valtaa ihan kokonaan. Asteikolla 0-10 masennukseni on siis aina 3-5 ja joskus tulee päivä tai viikko (tai pari) ja masennus on 7-9. Mutta elän sen kanssa koko ajan.

Joskus elämä tuntuu kivalta. Eilen esimerkiksi laskin mäkeä pyörälläni ja sanoin ääneen "whiiiiiii". Hymyilin mäen laskettuani vielä pitkään ja ajoin ihailemaan auringonlaskua merenrantaan. Istuttuani hetken penkillä hymy kuitenkin hyytyi. Minä kuvittelen/toivon/olen päättänyt, että jonain kauniina päivänä kivilasti on hellittänyt ja elämä on laskuineen ja nousuineen KIVAA. Entä jos niin ei koskaan käykään? Täm onkin vain alkusoittoa? Entä jos joudunkin tyytymään vain lyhyisiin ja ohikiitäviin "jee, nyt ei tunnukaan niin paskalta ja jopa vähän hymyilyttää"-hetkiin? Mitä minä sitten täällä teen? Miksi en vain lopeta tätä kaikkea nyt ja heti? Mikä minua täällä pidättelee?

Jostain syystä minä kuitenkin menen tänä iltana nukkumaan ja herään aamulla (ottamaan mielialalääkkeen, viikko takana, vuhuu!). Huomenna salainen kaverini tulee kylään ja illalla tulee Idols gives back-konsertti - suomeksi se oli joku tosi lame, mutta samaa tarkoittava käännös - ja siellä esiintyy Höööööörts (Hurts). Tunsin tammikuun loppupuolella pistoksen sydämessäni seisoessani Tätinaisen vieressä discopallojen kanssa samalla korkeudella kun eräs brittimies lauloi, että "don't let go, never give up, it's such a wonderful life". Minun bändi<3

Ja illan hihitykseski video, jossa Minun mies syö muroja. Se liittyy Demi Mooren & Ashton Kutcherin ööö yhdistyksen/järjestön (foundation) hyväntekeväisyyskampanjaan. Tsekatkaa Youtubesta ne muutkin! Jamie Foxx oli kans aika hauska.



Tätä myöten haluan kiittää teitä (ensinnäkin jos olette jaksaneet lukea tänne asti, buhaha, ja että ylipäänsä olette täällä lukemassa, kirjoittamassa ja kommentoimassa)! Stubb sanoi kannattajilleen (sori, Sancia!!): "Vielä kerran kiitos ja korkee femma!" Minä (ja Brändeliini kans!) sanon sen teille.