Tuttava soitti tänään ja lipsautin jo toisen kerran vuorokauden sisään sen suuremmin miettimättä totuuden:

"Moi mitä kuuluu?"
"Moi, mitäs tässä. Kävelen just kotiin."
"Missäs sitä on oltu, heh heh?"
"Terapiassa."

Tämän jälkeen kerroin lyhyesti, että juu oikeasti ja kahdesti viikossa käyn ja niin kaksi vuotta sitten tuli ensimmäinen diagnoosi ja niitä on sittemmin tullut pari lisää.

Tällä viikolla ammatti-ihminen on kysynyt kolmesti "mitä kuuluu". Kävin psyk.polilla tervehtimässä työntekijää, jonka luona kävin reilut 1,5 vuotta viikottain - ennen viime toukokuun terapian aloitusta, siis. Hän on vanhempi naishenkilö, joten melkein tuli olo kuin olisi mummoa mennyt moikkaamaan. Se kysyi mm. viihdynkö terapeuttini kanssa ja onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. (Jälkimmäiset pamahtaa korville aina yhtäkkiä ja minä jotenkin säikähdän ja hetken ajan alkaa naurattaa.)

Tänään sitten sain terapeutilta kehut, kun heitin äidille eilen vitsillä sen (äidin, siis) olevan juoppo. Se tuli itsellenikin suusta yllätyksenä, mutta olenhan tällä viikolla ostanut jo satasen kengätkin yllättäen, eli...

Kukaan ulkopuolinen ei varmasti ymmärrä, että terapiassa käyminen on lähes työtä. Joskus tekisi mieli sanoa terapeutille, että "en tiedä, ollaan hiljaa hetki!" tai "mä en jaksa enää puhua tästä". Tänään aloin nojata niskatyynyyn ja kerroin olevani uupunut. "Mä huomasin." Loppuajan puhuimme pupuistani, jotka sotkevat häkin ympäristöä minun nukkuessa. Ei se mitään, mama siivoaa.

Ainiin. Tänään se tapahtuu. Puolet elämästäni olen täällä asustanut! "Sä oot syntynyt Siellä, mutta sun kotikaupunkis on Helsinki." Juuri näin. Nyt juon teeni loppuun ja alan haaveilla uudesta pölynimurista.