Minä en ole pelänny kuolemaa enää aikoihin. Kuolemista pelkään - vähän. En halua kuolla sänkyyni yön pimeinä tunteina, koska voi kestää kauankin ennen kuin kukaan minua löytää. Kaupungilla saatan syöksyä suojatien yli, vaikka voisi odottaa sen yhden auton menemistä. Ajatukseni päässä on: "Jos mä kuolen niin sitten kuolen". Onnettomuuksista pelkään eniten sellaisia, joissa vain vammautuisin. Olen joko tai ihminen henkeen ja vereen, heh. En minä kyllä kuolemaa mitenkään hae/suunnittele tai mitään.

Nukahdin tänään vasta seitsemän pintaan aamulla. Hiljaisuudessa sitä miettii, että mitä järkeä tässä elämässä on. Miksi minun täytyy käydä tämmöinen koettelemus läpi? Onko se nyt yhtää reilua? Että lapsuus oli kivaa, kouluikä helvettiä ja lukion rämmin läpi syyllisyyden, masennuksen, ahdistuksen ja pelkojen kanssa. Minkä takia minä rämmin?! MIKSI?!

Kävin torstaina leffassa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Olen sanonut jo aikoja, että en käy leffassa, koska on kivempi katsoa kotona niitä leffoja. Koska minua ahdistaa istua leffassa. Se pimeä sali, vieraat ihmiset, ovet kiinni... En vain tykkää siitä. Pelkään sitä. Eli torstain reissu oli edistysaskel. En minä siellä aio edelleenkään käydä, mutta näytin itselleni mihin pystyn.

Tänään pitkästä aikaa saunaan ja sitten (pliis pliis pliis) kunnon yöunet.

PS. Pupuni fanittaa Dingoa. Apua?