Olen varmasti kertonut, että inhoan suunnitelmien muutoksia. Haluan pitää kaikki langat käsissäni, kompromissit ovat persiistä ja tiedän tasan tarkkaan mitä teen ensi viikon perjantaina. "Onneksi" nyky-yhteiskunnassa pitää elää kalenteri kädessä, mutta on näitä hetken lapsia jotka soittavat junasta, että "olen tulossa Helsinkiin, ehditkö nähdä tänään tai huomenna". Silloin alan nähdä punaista. Ensinnäkin tuosta varoitusajasta, koska suunnitelmat tehdään viikkoa ellei kahta ennen; toisekseen että pitää TAAAAS kieltäytyä; kolmannekseen kaverin oletuksesta että ehdin nähdä ja neljännnekseen siitä että kaveri kehtaa loukkaantua kun joudun kieltäytymään.

En siis ole spontaanien asioiden ystävä. Kuitenkin valitettavasti olen joutunut huomaamaan, että olen väärässä sekä siinä että järjellä voi käsitellä myös tunteet ja myös spontaanien asioiden kauheudessa.
Tunnin varoitusajalla järjestetyt juhlat ovat hauskimmat, puolen tunnin pähkäilyn jälkeen voi löytää itsensä kolmen tunnin päästä keskeltä Katajanokkaa ja saunavuoron unohtaminen kaverin yllätyskyläilyn vuoksi ei harmita yhtään. Hitto.

Sunnuntaisin on tapana istua puolet päivästä kahvikupin kanssa sängyssä ja mulkoilla ulkona paistavaa aurinkoa ja siitä nauttivia ihmisiä. Minähän kuuntelen Putroa ja mökötän pimeän tuloon asti!! Samalla suunnittelen pahvisen Samuli Vauramon varastamista. En sen kummepaa.

Kuullaan ensi viikolla murmelit!

Loppuun vielä tiiseri (teaseri) eli vilautusta tulevasta, joka tapahtuu spontaanin päätöksen vuoksi...

"Mulla on sulle uutisia!"
"NO?!"
"Mä sanon tän nyt hassusti, vaikka tän ymmärtää sit väärin, mutta sanon sen nyt kuitenkin näin."
"NO?!"
"Musta tulee maanantaina äiti."