Rakas Ola Salo,
vietin tänään koko iltapäivän FST:n parissa. Ensin sieltä tuli yhden draamasarjan jakso jota vilkuilin, sen jälkeen tuli Bettinan talk show, sen jälkeen elokuva nimeltä Patrik 1,5 ja lopuksi dokumentti nimeltä Ola Svensson Superstar.
Se elokuva Patrik 1,5 kertoi miesparista, joka tahtoi adoptoida ja heille ilmoitettiin 1,5-vuotiaasta pojasta, joka oikeasti olikin 15-vuotias ja siitä sitten lähdettiin avaamaan sitä tilannetta. Tuo alkuasetelma kuulosti tutulta, mutta olen saattanut lukea jonkun arvostelun siitä. Elokuvan pääosassa oli Gustaf Skarsgård, siis yksi viidestä Alexander Skarsgårdin pikkuveljestä. Pihisin täällä itsekseni: "Mistä näitä Skarsgårdeja oikein tulee?" Ei ennen lokakuuta vain ollut missään ketään! (Pihisin, koska minulta ei tule ääntä tänään ollenkaan.)
Se elokuva oli hyvä. Sai hyvälle tuulelle ja joissain kohtauksissa saattoi olla kaksi tunnetta yhtä aikaa. Vaikka suunnaton suru, mutta samalla tapahtui joku huvittava juttu. Tykkäsin kovasti siis, mutta se on taas sellainen minun oma elokuva, jonka saatan mainita sivulauseessa, mutta en sitä nyt lähde kenellekään suosittelemaan.
Yhdentoista jälkeen alkoi se dokumentti Sinusta. Eihän tässä ole kauaa The Arkin hajoamisilmoituksesta ja puolisen vuotta olen hämmästellyt tätä sinun avioliittoasi ja tytärtä ja... Huh. Aika vincevaughnmaista etten sanoisi. Dokumentin jälkeen olen kuitenkin kiitollinen, että olet naimisissa, lopettamassa Arkkeilua ja pienen tytön isä. Et varmaan muuten olisi elossa.
Ensinnäkin - Ola rakas - se parta oli ihan kamala. Toiseksi... Vaikutit niin yksinäiseltä ja surulliselta. Elämäniloa aisti silmistäsi laulaessasi, mutta muuten tunnuit niin surulliselta. Minulle tuli olo, että jos elämässäsi ei olisi tapahtunut noita minun "kauhistelemiani" muutoksia, et olisi ehkä elossa. Se kamala parta sai myös selityksen. Sen lisäksi että se liittyi siihen Jesus Christ Superstar-musikaaliin, se ilmensi myös pahaa oloasi.
Minulla on paha olo. On ollut jo pitkään. Me tiedämme sen. Käännän itseeni niin paljon kaikkea, käperryn kuoreeni josta en uskalla tulla pois ja sitten on näitä viikkoja ja kuukausia kun olo on niin kauhean yksinäinen ja kamala. Toivoin vuoden alkaessa parempaa elämää ja katsoin ilotulituksia. Tykkään asua yksin, oleskella yksin ja esimerkiksi jouluaatto oli ihana päivä ja olin silloin yksin. Yksinäisyys ei johdu yksin olemisesta. Yksinäisyys johtuu tästä itseni henkisestä eristämisestä ja kaikista niistä pettymyksistä esim. äidin kanssa (joka muuten on ollut taas kaksi päivää kännissä).
Olen niin vihainen niin vihainen. Tajusin hiljattain olevani vihainen Tädillekin. Äitiä kohtaan viha on hallitseva tunne. On tajuttoman väsyttävää olla koko ajan vihainen. Eilenkin olin vihainen pari kertaa, mutta lipitin sen pois siiderin mukana eteisessä kurkusta alas. Mutta en voi kiukutella, olla vihainen tai loukkaantua, koska sittenhän en olekaan mukava ja kuka nyt kusipään kanssa haluaisi olla tekemisissä?
Kyllä minä tiedän tiedän tiedän tiedän olevani tärkeä ja ihana. Sain eilenkin kuulla siitä. En vaan pysty luottamaan siihen, että olen tärkeä ja ihana aina - vaikka olisi huono päiväkin ja erityisesti silloin.
Tämmöisinä kamalina päivinä muistutan itselleni, että pitää ottaa henkeä. Hengittää sisään, hengittää ulos, hengittää sisään... Juu, hengittäminen on refleksi, mutta tämmöisinä aikoina se tuntuu niin raskaalta. Olisi ihana vain maata hiljaa ja tuntea, että joku muu katsoo minun hengittävän. Saisin vain olla hiljaa ja kuunnella sydämen lyöntejä.
Kiitos Ola, sinä kaunis mies. Kiitos ihanista kappaleista, erityisesti Most Radical Thingistä, jonka kuuntelen ihan kohta. Kiitos tuosta rehellisestä dokumentista. Kiitos rohkeudesta ja toivosta. Kiitos lopussa olleesta hymystä. Kiitos Ola Salo.
Rakkaudella B
PS. Suostuisikohan isä Skarsgård lahjottamaan yhden aikuisista pojistaan minulle tänne hengitysvahdiksi? Jos törmäät siihen Stellaniin siellä Tukholmassa, kysyisitkö minun puolestani?
Kommentit