Antibioottini ovat kissankokoisia ja yskänlääke taittuu oudosti minttusuklaaseen... Katsoin tänään Kauniita ja Rohkeita sekä ihan liikaa Housea. 
Eilen illalla istuin puolipimeässä olohuoneessa ja tunsin jotain omituista. Se oli psyykkistä. Minulla oli pitkästä aikaa hyvä ja optimistinen olo.

Viikonloppuna mietin paljon kaikenlaista ja purin niitä eilen. Itkettikin vähän, mutta sen otan ihan vain positiivisena kokemuksena. Matkalla kotiin oivalsin taas jotain uutta. Suurin ongelma taitaa edelleen olla pelkoni muita ihmisiä kohtaan. Minulla on 24/7 paineet pysyä rakkaitteni silmissä täydellisenä, vaikka järki (sekä House, hehe) jälleen kertoo kaikille ettei se ole mahdollista ja täydellistä ihmistä ei olekaan. Minä vaadin sitä silti itseltäni. Täydellisyyttä.

Luulin jonkin aikaa, että en tiedä kuka olen tai millainen olen. Minulle kuitenkin sanottiin, että identiteettini on vahva. Aikani pohdittuani tajusin sen olevan oikein. Minä tasan tiedän millainen olen ja olenkin sitä täällä kotona esimerkiksi tai nojatuolissa istuessani, mutta muiden parissa... Teflonpinta. Miten sitten näyttäisin sen oikean minäni? Miten uskaltaisin kuoria sen teflonin vähitellen pois ja näyttää itseni maailmalle? Hylätyksi tulemisen pelko on liian suuri.

Totuus on muutamaa desibeliä hiljaisempi, rauhallisempi. Pidän itsestäni meteliä ettei minua unohdettaisi, jätettäisi, inhottaisi ja haukuttaisi. Muistakaa minut, pitäkää minusta, älkää jättäkö minua!

Kuitenkin... Pitkästä aikaa näen huomisessa valoa.