Tuntuu jännältä, että vähitellen alkaa saamaan henkeä. Ensimmäistä kertaa kuukauteen. Samaan aikaan alkaa muutenkin tuntua erilaiselta. En osaa ja ehkä haluakaan analysoida tuota sen enempää auki.
Viime viikolla puhuin viltin alta sellaisista asioista kuin unelmista. Minun unelmani eivät oikeasti liity maailmanvalloitukseen, ne kuuluvat vain liioittelevaan egooni ja luonteeseeni enkä ota niitä tosissani. En myöskään haaveile äitiydestä. Se tuntuu täysin vieraalta ajatukselta. Minun unelmani ovat tavoiteltavissa ja toisaalta se tuntuu hassulta. En uskalla tavoitella mitään avaruuslentoja tai vastaavia.
Eilen mietin unelmiani ja päätin alkaa kirjaamaan niitä ylös. Mitä tahdon elämästä? Unohdan järjen vähäksi aikaa ja jos haaveeni on järjestää juhlat joissa on 1,5 litraa dippikastiketta niin sitten haluan niin. (Esimerkki varastettu Trendin kolumnista.)

Saan ensi viikolla tänne masentuneen koiran. Ei meidän koira oikeasti ole masentunut, se on vain vähän hömelö, itsepäinen ja laiska. Nauroin kaverini kanssa koiran viime kyläilykerralla, että se taitaa olla masentunut. Äiti ehdottikin, että teen täällä koiralle masennustestejä. Tiedättehän: "Olen viime aikoina ollut alakuloinen, asteikolla 1-5" Ei käy ainakaan aika pitkäksi, heh heh.

Pitäisi myös opiskella, kirjoittaa artikkelit, katsoa pari leffaa, mököttää kahdelle kaverille... Ehkä en mieti kalenteria juuri nyt. Keskityn vaikka siihen ajatukseen, että tahtoisin tanssia koko yön ja huutaa jälleen kerran "MIEHET ON TYHMIÄ". Oikeasti ei ole mitään tarvetta, koska Blondi on ihan kiva (vaikken ole nähnyt tyyliin kuukauteen), mutta tuo lause on vain niin kiva huudettava.

Eli KEEP CALM AND CARRY ON.

Loppuun jaan teille vielä kauniin lauseen jonka bongasin yhdestä biisistä tällä viikolla:

And I've been holding out for love ever since I had a heart

<3:lla BIRDIE