Nelonen on muuttanut mainoslausettaan jokin aika sitten. Ennen se oli "Jotain ihan muuta", nykyisin "Viihde on hyväksi". Olen pohtinut ääneenkin sitä, voisiko ihminen elää ilman viihdykkeitä. Teatteri on kai vanhin nykyisin hengissä oleva viihdemuoto, eli ihmiset ovat viihdyttäneet itseään jo tovin. Entä jos olisi vain faktaa ja todellisuutta? Ei kirjoja, lehtiä, matopelejä, elokuvia tai radio-ohjelmia, musiikkia, sitcom-sarjoja tai korttipelejä. Ihminen sekoaisi, minä kuolisin. Persoonia on erilaisia, mutta edes se omituinen poika yläasteelta ei eläisi ilman omituisia kirjojaan. Turhan usein keskustellaan internetin ja pelien haitallisuudesta. Joillekin ne pelit tai internet voivat olla henkireikä. Pelimaailmassa voi olla pidetty ja jopa ihailtu, vaikka tosielämässä potkittaisiin päähän.

Minä ainakin pakenen todellisuutta lukemalla juoruja, katsomalla Greyn anatomiaa monta jaksoa putkeen, lukemalla muotilehtiä ja pelaamalla Facebookissa autopeliä. En selviäisi tästä vaiheesta ilman viihdettä. Turrutan sillä kipuni. Ilman tarinoita ja niiden kautta tulevia haaveita en pystyisi liikkumaan, koska sattuisi. Toisaalta minua ei satu, on jo pitkään ollut tunnoton olo henkisesti ja fyysisesti. Vaikka nipistäisin itseäni, niin se ei satu. Joka päivä on sellainen ahdistava olo ja toivoisin olevani yksi Svenska New York-fruarista, romanttisen komedian epätoivoisesti rakastunut päähenkilö tai vaikka Paholainen pukeutuu Prada-leffan Miranda Priestly. Jos olisi mahdollista, olisin helsinkiläinen Birdie, 18 vee ja onnellinen.

Jokainen aamu nousen putoamaan
Korkeushyppääjän taivaasta
Olen noussut ja laskeudun päälle maan
Vielä kamppailen päivisin
Taistelen öisin vastaan
Painovoimaa

Jokainen tajuaa klovnin kyyneleet
Olet draamakuningatar
Olet toistanut tuhannesti nuo eleet
Luet loitsuja
Maanittelet onnetarta
Eikä mee, pois sun perkeleet
(Pariisin Kevät - Painovoimaa (Korkeushyppääjän rakkaus)


En luokittele itseäni itsetuhoiseksi, mutta usein usein usein mietin, mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi minulle on heitetty tällainen nakki jo tässä vaiheessa elämää? Miksen vain saisi olla kuten muutkin?
Nojoo, juuri viime viikolla sanoin ääneen kirjoittavani tästä joskus kirjan ja ehkä se on se läpimurto, Finlandian ja Nobelin arvoinen masterpiece, mutta ei tämä silti tunnu reilulta.

Ajatteluni on vinksallaan, tunteeni ovat vinksallaan, suhtautumiseni on vinksallaan... Niin paljon työtä edessä ja tuleeko minusta siltikään onnellista lopussa?

Äiti, tuu hakemaan mut pois täältä.
(Pariisin Kevät - Tämän kylän poikii)


Mitä minä oikeasti haluan? En tiedä. Rakkautta? Kokea onnea ilman muttia. Haluan halauksia ja hyväksymistä. Haluan täydellisen mustan mekon, kiiltävän Bemarin, kauniit silmälasit, ikkunalaudan ja turhan monen lehden kestotilaukset. Tahtoisin istua kahdenkymmenen vuoden päästä pöydän ääressä ystävän kanssa ja muistella näitä päiviä.

En tiedä mistä tämä kaikki taas tuli. Olen nauranut pitkästä aikaa tänä viikonloppuna ja kalenteriin on merkitty tapaaminen ystävän kanssa. Perjantai oli mitä oli itkuineen kaikkineen ja tämä päivä on ollut perinteistä sunnuntaita. Yhtäkkiä tuli vain itkuinen olo ja yksinäisyys.

Mut mitä sun pitäisi tehdä?
Pitäis olla jotenkin niin smooth
Ottaa sivellin ja maalata sitä taivaan rantaa
juosta alasti pellossa juhannusyönä ja huutaa!
(Pariisin Kevät - Pikku Huopalahti)

PS. 18 vee ja 4 kk, kuinka nopeasti aika menee?!