Noniin, tehdään pitkä kirjoitus ja puretaan sydäntä. Sitten painetaan nappulaa, vahingossa toistakin ja PUM - kaikki katosi.

Pointti oli se, että olen alkanut pelkän järkeily-järkeilyn lisäksi järkeillä, että saan tuntea. Ennenhän olen järkeillyt kaikki tunteet pois. Ei saa suuttua, koska ei ole kunnon syytä ja surullinen ei saa olla, koska siihenkään ei ole järjevää syytä.

No nyt tuntuu surulliselta, yksinäiseltä, masentuneelta, turhalta, hylätyltä ja tyhmältä. Edelleen... Ylppärit. Koeviikko. Poikaystävät. Oikeat elämät. Yhtä suuri kuin Birdie makaa sohvalla yksin itku kurkussa ja heittelee pehmolelua julisteelle. Ymmärrän kirjoitusten olevan tosi tärkeitä ja kukaan ei ehkä tahallaan ole kiireinen jne. Annan nyt luvan itselleni tuntea silti näin. PISTE. Lisäksi koska olen hyvin malttaamaton, niin minulla olisi totta kai kerrottavaa ihmisille! Ilmoitusluontoista asiaa, etten sanoisi.

No, se saa odottaa kahdesta viikosta kuuteen vuoteen. Puhelin tänään vitsillä (käännän edelleen Chandlerin tyyliin surulliset fiilikset vitseiksi), että ensi keväällä luen ylppäreihin, syksyllä ylppärit jatkuu. Talvi 11-12 menee pääsykokeisiin lukemisessa ja samoin se kevätkin. Syksyllä alkaa opiskelut ja maisterin paperit on siinä viiden vuoden päästä kädessä, eli noin v. 2017. Sen jälkeen saan kovaa palkkaa, muutan Ullanlinnaan, ajan Bemarilla ja hengailen Alexander Stubbin kanssa. Ehkä Stubbis osaa kuunnella ja katsoa minua tyyliin "Birdie, ootsä nyt ihan seonnut?!"

Kyllä oikeastaan minulle kelpaisi yksi toinen Alexander, grauuuh.

alexander%20skarsgard.jpg

<3

Mainitsin myös tuhoutuneessa tekstissä, että tunteillessani olen lapsellinen, ironinen ja itsekäs sekä jääräpää. Terapian edetessä alan oikeasti tunteilemaan tätäkin enemmän, joten varokaa vain!

Nyt minä menen kurkkimaan ikkunasta, että näkyykö poliisiautoja ja jos ei näy, menen nukkumaan. Jos ruudun toisella puolella on elollista elämää, niin jättääkää merkki. Voin tulla itkemään kommenttilaatikkoonne yksinäisyyttäni. ;)

(Onpas kuivaa huumoria)