Isoisäni on lähdössä Lappiin. Hän on 71-vuotias ja tekee joka päivä töitä. Se työ on ehkä enemmänkin elämäntapa ja pitkäaikainen unelma, mutta joka päivä kuitenkin. Tänään äiti kertoi minulle, että hän lähtee Lappiin lomalle. Kyse ei kai ole kuin muutamasta päivästä, mutta kukaan ei tiedä minne tie vie ja mitä siellä matkan varrella näkyy. Ihailtavaa, täytyy sanoa.

Kuulin kerran sivulauseen, jota en olisi halunnut kuulla. Se äänensävy millä Täti ja Äiti sen sanoivat, hyväksyivät.. Minä en hyväksy, jos se olisi totta. En en en. Niin se juttu tuli vain mieleen, kun tuosta Lappi-reissusta ollaan kovin vaitonaisia, mutta en halua ajatella sitä sen pidemmälle.

"Johan on aika palata, on siitä aikaa kun olen sieltä lähtenyt", Isoisä oli sanonut. Olisiko se nyt 40 vuotta asunut syntymäpaikoillaan, muutaman sadan kilometrin säteellä. Lapista se löysi vaimon, mikäli minä tiedän.

Jos Isoisä ei olisi tavannu Isoäitiä... Minä en istuisi tässä silloin (miettikääs sitä!).

Meidän perhe. Meitä on paljon(yhdeksän, jos lisää porukkaan myös Tädin miehen ja miksei lisäisi), meitä on kaikenlaisia. Me olemme yhtä. Meidän perheenjäsen voi saada Anttilaan porttikiellon ja meidän perheenjäsen voi menettää kaiken. Meidän perheen vuoksi voi itkeä ja itketäänkin, mutta end of the day... Me olemme me.

Vaikka järjestäisinkin unelmahääni, niin en ikinä ottaisi toista sukunimeä. Minä olen tämän sukunimen ylpeä kantaja. Kun aika koittaa, niin vain Serkku ja minä kannamme tätä nimeä. Se sitoo meidät, mutta se sitoo minut tähän perheeseen. Minä olen osa tätä perhettä.

Saan siis olla loukkaantunut, että kaikki juorut ja uutiset kiertävät äidin kautta? Helou, keskivaikeasti masentunut Birdie täällä kaksiossaan? Ihan yksin. Saa soittaa, saa kertoa!

No, onneksi saan Isoäidiltä puolukoita lokakuun alussa.