Minulla on äänieristetyt ikkunat, koska talon ulkopuolella tapahtuu paljon ja koko ajan. Tykkään joskus seisoa pimeässä ja katsoa ikkunasta miten ihmiset menevät eteenpäin - satoi tai paistoi. Elämä tapahtuu ja minusta tuntuu kuin olisin vankina itseni kanssa tai ehkä enemmänkin itsessäni. Hassua tässä on se, että päivien kuluessa, kuukausien mennessä... Minulla ei ole hajuakaan, että kuka minä olen, millainen minä oikeasti olen ja mitä minä tahdon.

Sanoin tänään, että sehän nyt on keskiolettamus tässä iässä, että me olemme hukassa itsemme kanssa. Lähdetään peruskysymyksistä. Nimi, joo. Sotu, joo. Perhe, joo. Oletko kiltti vai ilkeä? Emmä tiiä. Ujo vai sosiallinen? Emmä tiiä. Oletko herkkä? Emmä tiiä.

"Musta tuntuu joskus raskaalta olla ihmisten parissa. Aina aamuisin laitan sellasen teflonmaskin päälle ja lähden ihmisten pariin. Sitä on tosi vaikea ottaa pois, sitä maskia. Mua pelottaa, että jos mä otan sen pois... näytän itseni.. Ensinnäkin tuntisin itseni tosi alastomaksi, mutta toisekseen... Mitä jos ne ei pidäkään musta? Alkaa kyselemään, että mikä mua vaivaa? Jättää mut yksin? Tuntevat itsensä petetyiksi ja huijatuiksi?"


Kaiken tämän jälkeen ja lisäksi on sanottava, että minä luulin tietäväni aika lailla ja kaikenlaista itsestäni ja elämästäni. En oikeasti tiedäkään oikein mitään. On vain se lääkärintodistus tuolla lattialla, syömättömät mielialalääkkeet kaapissa, villasukat jalassa, terapia-aika kahdesti viikossa ja Bradley Cooper jääkaapin ovessa. Oh, unohdin siis listata mustan, ironisen ja aina yhtä hauskan huumorintajuni, hehehee.

Olen sanonut joskus täällä ja sanon edelleen, että minä en valehtele kenellekään. En pienissä, en suurissa asioissa. Valitettavasti tuo on osaltaan valhe, koska valehtelen eniten itselleni esimerkiksi väittämällä kaiken olevan hyvin jne. Muille ihmisille en valehtele, koska tiedän olevani liian hyvä siinä. Ja mitä se edes hyödyttää? Totuus sattuu, mutta valhe on valhetta. (Saa siteerata, buhahaha.)

Minun on pitänyt sanoa tästä Teille jo aikaisemminkin... Pyrin kertomaan silloin tällöin, olematta siis liian imelä, että Te ja Tämä Blogi merkitsette paljon. Kommentit piristävät oloa ja muiden blogien lukeminen muistuttaa, että ei ole yksin.
Ja minä kun pidän itseäni Kirjoittajana ja lisäksi nykyään Itseinhosta kärsijänä... Tuntuu todella eheyttävältä (sivistynyt sanavalinta), että Täällä on ihmisiä, jotka pitävät minusta pelkästään kirjoitusten (ajatusteni) perusteella. Kiitos, kiitos, kiitos. <3 <3 <3

Eilen makasin sohvalla syömässä irtokarkkeja, päälläni oli maailman pehmein yöasu, ulkona satoi vettä, äänieristettyihin ikkunoihin ropisi sade ja minä katsoin kolme jaksoa Greyn anatomiaa. Tätä on minun onnellisuus, vaikka se valitettavasti on vain hetkellistä. Toistaiseksi.