Vein Ykköstä kotiin ja Vantaan kuistilla istui tummahiuksinen nainen. Tunnistin naisen hymyn hetken kuluttua. Hän tervehti kutsumalla minua Pikku-Birdieksi. Samalla nainen puhui murretta ja muisteli kuinka olin ehkä viisivuotiaana ollut niin pikkuvanha ja vastaillut kysymyksiin niin kypsästi samalla istuen Tädin sylissä. "Kyllä mä vieläkin olen pikkuvanha", sanoin hymyillen. Lähdettyäni ("No, nähdään sitten kun oot 38! Tai ehkä 28...") mietin bussipysäkillä, että on niin helppoa puhua ihmiselle jonka "tuntee".

Puhtaat valkeat lakanat ovat kohta päätöksessä (AAAA mitä minä sitten katson) ja Eero Kurppa onkin ihan mukava perheenisä, vaikka tekeekin laittomuuksia. Veijo Salmesta on tullut ministeri ja minä haluan Maire Raikkaan tänne kodinhengettäreksi. "Voi pikku lintu, älä itke! Huominen on uusi päivä", sanoi Maire miniälleen Sarille. Itkin lisäksi vähän (taas), koska Mairelle sattui onnettomuus. Ei tarvitse kauheasti miettiä, että miksi nimesinkään barbini Maireksi. Lisäksi olisi mahtavaa, jos osaisin juoda kahvia yhtä paljon kuin ne tuolla. Kahvia aamulla, kahvia aamupäivällä ja iltakahvit - aaaah!