Olen niitä ihmisiä jotka yleensä lämpeävät hitaasti. Joskus bongaan leffasta, tv-sarjasta tai mainoksista jotain "elämää suurempaa". Nyt olen löytänyt miesmallin ja adoptiolapsen - mainoksista. Ja ei ei, kyseessä ei edes ole mikään hellyyttävä isäjapoika-mainos. Miesmalli on miesmallina eri mainoksessa ja poika syö muroja aamupalaksi sekä välipalaksi Kellogsin mainoksessa. Jos näette Kellogsen mainoksen, jossa on maailman suloisin vaaletukkainen pikkupoika, niin se on minun tuleva poikani. Nimeltään... Jamie.

Kirjoitusinto on muuten iskenyt tänne! Kirjottelin tuossa yksi päivä rakkauskirjettä kaupungille, mutta sitä ei ole tarkoitus arvata heti että se on siis kaupungille. Loppujen lopuksi kirje jäi kesken ja sen sijaan kirjotin erittäin ilkeän novellin otsikolla "Väkivaltaisia ajatuksia". Keksin myös idean, että voisin koota jonkinlaisen tekstikokoelman, "kirjan", jollekin joululahjaksi. Joko se on itserakas lahjaidea, naurettava (jos tekstit ovat SURKEITA) tai sitten ihanan henkilökohtainen - ja jossain vaiheessa rahallisesti arvokas jos minusta tulee kuuluisa.

Miksi liitän kirjoittamiseen vain aina salmiakin tai suklaan sekä maitokahvin? ARGH.

Kerroin tänään sunnuntain yllätyksestä yhdelle ystävälleni tajusin jälkikäteen melkein huutaneeni - väärälle ihmiselle, totta kai. Tajusin myös, että hahaha... Minä tuhosin sen kauniin lahjan päättäjäisissä. Se ihminen (joojoo, joku saattoi arvata että kyseessä on Entinen Paras Ystäväni) tulee ensi viikolla puhumaan asiat halki ja ei tule näkemään lahjaansa MISSÄÄN. *nauraa psykonaurua* Leikin tänään EPYlle, että olen mukava ihminen ja puhuin leffoista, en suuttumuksestani. Livenä olen vielä paskempi selvittämään juttuja, mutta asetimpas itselleni haasteen. En halua, halua, halua sanoa kenellekään, kirjoittaa minnekään tai mitään, että "joo, me ollaan taas kavereita". Juurihan minä pari päivää sitten sanoin, että haluan laittaa hänelle viestin "PS. En anna ikinä anteeksi" ja luin vuoden vanhoja juttuja, joissa olin jo irtautumassa koko ystävyydestä... Melkein tekisi mieli piilottaa makuuhuoneeseen EPYn vierailun ajaksi joku kolmas ihminen, joku minun puolellani oleva. VOI APUA, ihmiset. Mitä meninkään tekemään?!?

Sain tänään vieraan, joka oli myös ollut poissa koulusta tänään. Minulla on (totta kai) maailman hienoin Hangover-näytönsäästäjä koneessa, jossa kiertää eri versiot leffajulisteista jos kone on käyttämättä 23 minuuttia.
Kaveri sanoi: "Toi putkahtelee joka paikasta!"
Minä: "Kuka?"
Kaveri: "No toi.. TOI!" *osoittaa Brändeliiniä*
Minä: "Nii, sillä on tapana. (Onneks et tiedä mun blogista yhtää mittään.)"

Olen onnistunut kohta olemaan juhlimatta kaksi viikkoa - OMG alkoholisti - mutta kaipaan sitä oloa. En siis humalaa, vaan sitä odotusta ja iloa. Sitä laittaa silmiin vähän enemmän ripsaria, pukeutuu hienosti ja ei osaa odottaa illalta yhtään mitään. Parhaat juhlat tulevat extempore, mutta mistä repiä aika? Tatuointipäivänä sattui suuri extempore: otetaan-pari-lasia-kuoharia-oho-kuunnellaan-Cheekiä-oho-mitäs-jos-oho-no-nyt-ollaan-baarissa-oho-kello-on-jo-kolme-ja-istutaan-keskellä-katua-olevilla-puutarhakalusteilla. Sitä tämä nuoruus kai on? Haluaisin nauttia siitäkin ilman, että tunnen itseni alkoholistiksi tai sellaisen lapseksi.....

Haluan matkustaa kauas kehittämään itselle uuden elämän (koska vanhat muistot ja jutut eivät tietenkään seuraa minnekään, masennus paranee tuosta vain ja hah hah), soitella sieltä täällä oleville ihmisille että helvetin hyvin (oikeesti) menee. Tai sitten voisin kaatua ja menettää muistini, mutta pyyhkisikö se muistin lisäksi masennuksenkin? Viimeinen vaihtoehto on sulkeutua makuuhuoneeseen syömään pehmeitä hedelmäkarkkeja, katsoa romanttisia leffoja, kuunnella paria uutta löytöä 24/7 ja muumioitua.

Jos minusta ei kuulu enää, olen luultavasti hymyillyt tieni mielisairaalaan tai lähtenyt etsimään sitä miesmallia. TAI *lisää joku Brändeliini-juttu tähän*