Kävelin tänään Erään Firman Toimistosta onneni kukkuloilla. Pysähdyin Svenskanin liikennevaloihin ja aloin miettiä. "Mitähän pahaa kohta tapahtuu, jos mulla on jo kaksi näin hyvää päivää takana ja loppuviikko yhtä juhlaa?" Kutsukaa pessimistiksi, realistiksi tai masentuneeksi. Voin allekirjoittaa kaikki.
Onko se niin, että joillakin on vain huono tuuri tai vaihe elämässä vai vaikuttaako ihmisen asenne oikeasti hänelle tapahtuviin asioihin?

Tämän päivän kalenterimerkintä on nyt vähän aasinsiltaa ym. mutta lopussa kiitos seisoo!

Olen tehnyt kaikkea kivaa nyt viimeiset pari-kolme viikkoa. Katsonut esimerkiksi ihan hemmetisti elokuvia. Ainoastaan viikon sisään olen katsonut hmm kahdeksan elokuvaa? Se on paljon minulle ja se on rentouttavaa!

Olen rakastunut elokuviin jälleen, mutta en viitsi hehkuttaa niistä esim. Facebookissa tai kavereille.
Johtuu omistushalustani. Minä haluan pitää leffat itselläni! On ookoo, että ihmiset pitää vaikkapa Sinkkuelämää-leffasta, mutta jotkin leffat haluan pitää itselläni. Se on kuin isku päin kasvoja, jos joku muu sanoo rakastavansa myös tuota leffaa ja olleensa rakastunut siihen jo vuodesta 0000.
Johtuu tavastani katsoa: yksin, kotona, omituisiin aikoihin. Joku kyseli jokin aika sitten, että miksi en käy leffassa. Se on turhaa ajan sekä rahantuhlausta - minun mielestäni. Kotona viihdyn muutenkin ja säästän samalla rahaa! Voin käydä vessassa tai jääkaapilla ja joskus voin katsoa leffat jopa osissa. Kyllä, harrastan sitäkin joskus. Kesken leffan sammutan koneen ja menen nukkumaan. "Jatkuu huomenna"
Johtuu omituisesta leffamaustani. Katson hömppää, mutta rakastan Kill Bill-leffoja. Ruotsalaiset elokuvat ovat juuri sopivan outoja ja kukaan ei koskaan tiedä niitä, joten miksi vaivautua mainitsemaan?
Sitten on tämä kliseisyys. En haluaisi pitää leffasta X, koska kaikki muutkin pitävät. Voidaan liittää myös ensimmäiseen syyhyn.

Tänään katsoin leffan nimeltä Levoton Sussie. Ruotsiksi Smala Sussie. Leffassa (dialogeissa) se oli käännetty Sutjakas Sussie. Koittakaa nyt päättää. Kuitenkin. Ehkä hauskin leffa vähään aikaan! Kiitos. Ei mikään ihmekään, jos sen on ohjannut  Bröllopsfotografenin ohjaaja. Samat näyttelijätkin pyörivät leffoissa ja musiikki.. Hmm. Kuitenkin. Tykkäsin, te ette saa tykätä.

Viime viikolla katsoin kehutun sekä palkitun elokuvan (sekin ruotsalainen, hoh hoijaa) Maria Larssonin ikuistetut hetket. Ei, sen nimi oli vain Ikuistetut hetket, mutta suoraan käännettynä se oli... Ihan sama. Ikuistetut hetket. Kerroinkohan siitä jo täällä? Kertoi siis 1900-luvun alusta. Nainen oli naimisissa juoppolallin kanssa ja niillä oli sata (5-7 kai) lasta. Mies löi ja yhdessä vaiheessa raiskasi vaimonsa, mutta hän ei jättänyt miestään ja kuoli lopulta sydänvikaan aika nuorena. Perustuu tositapahtumiin. Voisin tässä kirjoittaa nyt monta monta riviä tuskaista MINÄ VIHAAN MIEHIÄ-, JÄTTÄKÄÄ SIAT- sekä FEMINISMI-tekstiä, mutta ... jätetään se toiseen kertaan.
Posiitiivinen tarina elokuvassa oli, meinasin unohtaa kertoa. Maria siis alkoi harrastaa valokuvausta sympaattisen tanskalaisen valokuvaajaliikkeen pitäjän kanssa.

Vielä yksi elokuva, joka on mainitsemisen arvoinen. Tästä te ette varsinkaan saa pitää! Aamiainen Tiffanylla. Voih ja ah. Katsoin sen viikonloppuna kahdessa osassa ja eih ja oih. Elokuva on valmistunut vuonna 1961, mutta oli jotenkin ... hyvin moderni? Audrey Hepburnin asut olivat juuri sellaisia, joita minä haluan ruveta käyttämään. Persoonallinen elämäntyyli oli ihanan raikas ja kaikki ne drinkkijuhlat...cocktailpartyt, anteeksi. (Olenko maininnut, että satunnaisesti haaveilen elämästä vanhassa elokuvassa? Polttaisin tupakkaa koko ajan, joisin ihan liikaa drinkkejä kaunis mekko päällä.) Jos joku miettii, että millaista elämää mahdollisesti haluaisin elää, niin BINGO. Aamiainen Tiffanylla. Minulle Tiffany vain voidaan korvata Stockalla. Tai Ikealla.

Ja se mies! (Kuulen Marimekon äänen: 'Mä arvasin, että tähän liittyy mies!')  Paul Varjak, kirjailija. En pystyisi henk.koht. elämään kirjailijan tai kirjoittajan kanssa (koska pidän itse itseäni samanhenkisenä), mutta Paul. Älkää korjatko minua, että se johtui 60-luvun elokuvien värityksestä, mutta ne SILMÄT! Siniset! Kaikki ne repliikit... Lisäksi tarina oli aika fressi, koska mies sai pakit jne. Ehkä ihaninta oli se, että Paul sanoi olevansa kiltti kirjanörtti (tms.) ja lisäksi hän vain halusi rakastaa Hollya. Yhyyyy. Mä haluun naapurikseni Paul Varjakin!!!!!! Voin kutsua sitä... Vesaksi (Kumman kaa) tai öö Jamesiksi (kuvitteellinen ihannemieheni), koska Holly kutsui Paulia Frediksi.

3231302240_3c22f35a25_o.jpg

Tämän päivän mies....siis elokuvahahmo oli siis Paul Varjak. Huomenna matkustamme Seattleen pariksi päiväksi. Lauantaina kalenteri loppuu, vaikka oikeastihan se loppuisi lapsuuteni kanssa torstaina.

Merkkipäivänä ei ole mitään suuria suunnitelmia. Koulussa pitää käydä kääntymässä ja illlalla on terapia. Aion kulkea kyllä punainen mekko päällä koko päivän ja ostaa kaupasta kakkua. Ehkä sitä uskaltaisi pienen skumpankin hakea ja illalla juhlistaa "uutta aikuista minää". Ensi kerralla kun siis kuulemme, niin olen AIKUINEN (hahah). Lahjaksi toivon tietysti skumppaa, salmiakkia, paidattomia miehiä (huom. monikko) sekä Stieg Larssonin trilogian osat 2 ja 3. Siinä sitä olisikin sitten kesä buukattuna. Lukea skumppapäissään noita kirjoja ja miehet syöttäisivät minulle salmiakkia. Välillä sitä unohtuisi tuijottamaan paidattomia miehiä ja välillä palaisi kirjassa 50 sivua taakse, koska "emmä täshtä taashkaan mithää muishta".

Eli... Hitto. Lapsuuteni viimeinen blogimerkintä. Miten tämän voi lopettaa? Tykkään teistä ihan hirveästi, pidätte minut edes tätä vähää järjissä. Loppuun siteeraan vielä Madonnaa eräästä livebiisistä. Hän käskee ihmisiä hyppimään musiikin tahtiin ja huutaa madonnamaisesti:

COME ON, MOTHERFUCKERS!