Katsoin Olavi Uusivirran haastattelun. En tiedä oikein, että pidänkö vähän vai paljon. Alemmuuskopleksi tulisi, mies tietää aika paljon.
Kävin läpi yöllä valokuviani. Niissä on pieni pyöreä lapsi onnellisena. Parissa valokuvassa äidin silmät tuikkii liikaa. Tunnistan heti. Isoisä ei ole muuttunut yhtään ja olen siitä onnellinen. Voisinpa vain vieläkin istua hänen polvellaan rypistellen viidensadan markan seteliä. Välillä tuntuu, että kaikki on valhetta. Täti on minun ikäinen joissain kuvissa. Minulla on hänen villatakkinsa ja luomi samassa paikassa.
Carl Philip on sekoitus vanhemmistaan. Selkeästi jotain kungenilta, jotain drottningilta. Tuntuu, että olen samanlainen. Selkeästi jotain äidiltä, selkeästi jotain isältä. Ei selkeästi kumpaakaan. Halukkaat näkevät vain jomman kumman. Joskus se ärsyttää, eikö totta. Että näyttää joltain, ei näytä itseltään.
Aamulla äidillä oli paha mieli. Nyt hän ei voi olla aina virheetön. Hänen sanojaan, huom. Aamulla minä olin vihainen, nyt minä olen turtunut ja itkuinen.
Loppu.
Kommentit