Kirjoitin todella lyhyen merkinnän ja julkaisin sen, mutta hetken kuluttua alkoi ärsyttämään ja poistin sen. Kerroin siellä vain kuulumisia ranskalaisilla viivoilla, ei kummempaa.
Eksyin lukemaan tutuntutuntutun blogia ja aloin miettiä ihmisiä. Luin juuri Millenium-trilogian viimeisen osa (Pilvilinna joka romahti) ja siinäkin ohessa mietin ihmisiä. Persoonallisuutta lähinnä. No, tämä taas sivuaa personallisuuspsykan kurssia, jolla olen tässä jaksossa.
Psykassa persoonallisuus jaetaan luonteeseen, temperamenttiin, itsetuntoon sekä identiteettiin. Identiteettihän määritellään lyhyesti "KUKA MÄ OON"-kysymyksillä. No, se on kysymys johon haluaisin joskus vastauksen.
Voin vastata, että olen Birdie. Olen puhelias ja sosiaalinen. Iloinen ja ystävällinen. Kannustava ja kuunteleva.
Olen myös Birdie. Olen hiljainen ja yksinäinen. Masentunut ja piikikäs. Kateellinen ja huomionkipeä.
Voinko oikeasti olla kaikkea tätä ja vielä yhtä aikaa?!
Aloin jälleen kerran pohtia minua itseäni. Olin laittanut leivän uuniin ja aloin ihailla martinilasiani. Ristiriita!
Haluaisin olla ilkeä röökiä polttava muija martinilasi kädessä, turkispuuhka kainalossa ja viettää päivät divaanilla lehtiä lukien. Olla kuten naiset mustavalkoisissa elokuvissa ja heitellä drinkkejä - tai ehkä mielummin vettä - idioottien kasvoille.
Toisaalta haluan olla leipiä paistava kaikkien kaveri. En kuitenkaan jakis, mutta sellainen mukava. Vähän kuin muumimamma. Kulkisin essu päällä kotona ja kaatelisin pää empaattisesti kallellaan kahvia vierailleni. Sen jälkeen pöytään nostaisin tuoreita pullia ja kohta makkarakeitto olisi valmista.
Olen varmasti (myös ja kaiken muun lisäksi) mustavalkoinen ihminen, koska en vaan pysty kuvittelemaan, että voin olla tuota kaikkea yhtä aikaa!
Nojoo, noissa kuvauksissakin oli ristiriitoja. Ensinnäkään minä en polta ja en aio koskaan polttaakaan. Toisekseen joku ihme etiikka kieltää minua koskemasta turkkeihin. Sitten se Muumimamma-homma. Kiroilen aika paljon ja se ei ole kovin muumimammamaista. Ja kaikki eivät juo kahvia.
Minulla on tavallaan seurannassa yksi tyttö. Tunnen hänet pintapuolisesti, mutta hän on silti Facebook-kaverini. Inhoan häntä. Hän luulee olevansa aina oikeassa ja on vain todella rasittava. Äsken tajusin, että se viha on oikeasti kateutta. Yllätys, jälleen. Olen kateellinen, että hän on rehellisesti oma itsensä ja varmasti tietää ihmisten jopa inhoavan häntä, mutta ei häntä kiinnosta.
Minäkin haluan olla sellainen. En vi***mainen, mutta oma itseni ja juuri sellainen kuin olen. Kyllä minulle on sanottu, että olen ihana juuri siksi, että olen rehellisesti oma itseni. Miksi en vain itse näe sitä?
Juuri nyt - rehellisesti sanottuna - ihailen päästä heittämäni leipätaikinan ohjeen lopputulosta ja päätän pestä martinilasini, koska siellä pohjalla on tuollainen ärsyttävä tarra. Tehdään nyt kompromissi, toistaiseksi.
keskiviikko, 21. huhtikuu 2010
Kommentit