Elämäni tarina: Kaksi askelta eteen, kaksi taakse. Kolme eteen, kaksi taakse. Kolme eteen, kolme taakse. Kuten muistamme, niin pari kolme viikkoa sitten iski pommi äidin suunnalta ja jämähdin hetkeksi siihen. No, lauantai sujui leppoisasti ja ajattelin, että jos se elämä siitä sitten... NOEI. Mutta siitä vasta myöhemmin.

Saavuin kotiin tunti sitten (kello on nyt yksi yöllä) lentokentältä. No, miten sinne päädyin. Olin Tädillä syömässä kevään ensimmäistä grillimakkaraa. Luin kummipoika kakkoselle kirjaa ja ykköselle esitin surevaa (en saanut rusinaa). Menin serkkuni huoneeseen makaamaan ja kohta saapui kaksi pientä poikaa: "Missä sä oot, missä sä oot, hahahahahah!" Maailman ihanin tuoksu on muuten kummipoikien hiusten tuoksu. Mikä siinä on? Ja maailman kaunein sana on se, miten kummipojat nimeni sanovat (kumpikin omalla tyylillään). Lähdin tätilästä (entinen kotini) siinä puoli yksitoista ja bussi perhana oli mennyt. Hyppäsin toiseen bussiin. Hyppäsin vielä yhteen bussiin. Sitten olinkin Lentokentällä. Mukanani oli kaksi pussia vanhoja valokuvia ja hopeiset korkokengät sekä sattumalta passi, pankkikortti, kännykkä ja avaimet. Olisi ollut vielä hammasharja ja vaihtovaatekerta, niin tämä lintu olisi lentänyt jonnekin muualle. Vaikka Tukholmaan. Vaikka Kotikaupunkiin. Vaikka Losiin Brändeliinin kainaloon. Sen olisin ansainnut (ansaitsen Brändeliinin kainalon anytime, mutta nyt erityisesti).

Lyhyt versio. Perusversio. "Yleisön pyynnöstä... Uusintanäytös suoraan vuosilta 2000-2008 - vain muutama päivitys!" Pääosassa Masentunut Birdie ja Sairastyhmänormaalialeikkivä Äiti!

Menen äidille tänään päivällä viimeistä kertaa. Nyt sen voin sanoa. Äiti siis muuttaa miehensä ja MEIDÄN koiran kanssa sadan kilometrin päähän IHANAAN omakotitaloon. Niin, se ilmoitti siitä se kuukausi sitten ja muuttaa nyt viikonloppuna. Menen siis sinne viimeistä kertaa ja heti ovella nenääni leijailee se tuttu tuoksu. Olut. Sandels-olut. Pian äiti myöntääkin, että on "pari ottanut". Ihanaa, että se pystyy olemaan rehellinen! Ihanaa, että se pystyy kittaamaan sitä saatanan kaljaa minun nenäni edessä! Mökötän. En sano mitään. Olen lamaantunut. Käyn kellarissa ja istun lamaantuneena tuijottamassa Sherlock Holmesia (sitä tv-sarjaa). Lähden. Ovella äiti tulee puhumaan ystävällisesti ja huudan. Äiti puhuu. Alan itkeä. Huudan taas. Äiti sanoo jotain. Kiellän ja paiskaan oven. Juoksen rappusia. Itken. Ylhäältä kuuluu, että "unohdit aurinkolasis". Annan lasien olla. Juoksen ovesta ja soitan itkien Tädille.

LEIKKAUS TÄHÄN ja istun Sörnäisissä. Istuin siinä samalla paikalla kesällä 2008 odottamassa bussia Tädille, koska äiti oli juonut ja minua vitutti se. Muistan vieläkin vaatteeni siltä hetkeltä. Punaraidallinen paita ja mustat pillifarkut. Kassi oli mustavalkoinen. Melkein kaksi vuotta myöhemmin istun samassa paikassa odottamassa samaa bussia samaan paikkaan samasta syystä. Mikä mättää?

Laitoin viestiä parille kaverille. Olen ajatellut avautua. Hah hah. Yksi kaveri oli vain tukeva. Toinen yritti neuvoa. "Älä niistä välitä, sä oot hieno nainen ja sulla on elämä edessä ja ihana asunto!" Sanoin: "Ei paljoo asunnot lohduta, jos oma äiti vetää koko ajan mattoa jalkojen alta ja se syö taas elämänhalua."

Niin.. Elämänhalu. Se on taas kadonnut. Missä kohtaa menee se reiluuden raja? Milloin yksi ihminen on maannut turrutettuna liian monta kertaa maassa? KERTOKAA!

Pelottavaa huumoriani... Olen niin jokotai-ihminen, että en siksi uskalla tehdä mitäänMITÄÄN. Pelkään, että se ei onnistuisikaan ihan loppuun asti ja jäisin tänne kasvikseksi. Joskus toisaalta toivon, että tekisin jotainJOTAIN, ei mitään NIIN radikaalia, mutta jotain huomionhakuista. Jotain pysäyttävää. On oikeasti todella paha olla. Ja mitä minä teen? Paiskon ovia, syön tabletteja ja puhun puhun puhun puhun. Niin ja kirjoitan jossain päin Suomea oleville ihmisille (ootte ihania).

Ainoa ihminen, joka voisi lohduttaa, on äiti. Mutta kun äiti on tämän aiheuttanut. Kielsin äitiä soittamasta. En jaksa aina antaa anteeksi.

Kaveri: "Koita pärjätä!"
Minä: "Kyllä mä aina pärjään. Kyse on vaan siitä, että jaksanko mä pärjätä."

MÄ EN JAKSA.