Viiden aikaan eilen aloin istua äidin sohvalla ja nousin siitä lopullisesti vasta yhdentoista aikaan. Vaihdoin asentoa melkein viiden minuutin välein, mutta kaikesta huolimatta olin onnellinen. Itse asiassa olin niin onnellinen, että itketti. Laitoin Mirandalle viestiä äidin ja tädin ollessa tupakalla, että olen niin onnellinen, koska elämäni tärkeimmät naiset mahtuvat jälleen samaan huoneeseen, samalle sohvalle nauramaan samoille vitseille. Tunsin itseni niin pieneksi, niin pieneksi.

Kotona olin perjantain jo loputtua ja iloni vain jatkui. Nukahdin ennen yhtä ja aamulla heräsin ennen yhtätoista. Olen edelleen onnellinen. Aurinko paistaa ulkona ja suunnittelen, että mitähän sitä keksisi... Ei jaksa kotona istua, mutta rahaakaan ei viitsisi kauheasti lähteä tuhlaamaan. HMM.

Huomasin eilen olevani norjalaisten ystävä. "Birdie - Norjan ystävä" Iskin silmäni norjalaiseen hiihtäjään, joka selvisi hetken kuluttua äidin suosikin pahimmaksi kilpakumppaniksi. KAPINAA, hah hah!

Välillä pelottaa, että alan luottaa ja pitää äidistä liikaa... Sitten se taas kusee jonkun jutun ja minua sattuu. Eilen kiusasin äitiä ja äiti nappasi minut kainaloonsa. Siellä oli turvallinen olo, mutta en uskaltanut pysyä siinä kauaa. Tuli vaivaannuttava olo kun televisiossa eräs mies sanoi: "Minusta tuli perheen aikuinen, kun aloin katsoa isäni perään seitsemän vanhana. Silloin hän alkoi juomaan."
Niinpä...

Meillä se ei koskaan ole ollut sellaista kokopäiväistä.. Se oli muka normaalia, silloin tällöin vapaapäivinä. Joskus harvoin kaksi päivää putkeen, joskus kerran viikossa ja sitten vasta seuraavan kerran parin kuukauden päästä. Ei sitä aluksi tajua ongelmaksi. Vasta pari vuotta sitten opettelin sanomaan sen ääneen. Äitini on alkoholisti, minä olen alkoholistin lapsi. Rumia sanoja.

Huomaatteko? Oloni on loistava, mutta en anna itseni nauttia tästä liikaa. Odotan jo seuraavaa katastrofia.

Mitäs te muut? Paistaako aurinko?