Kerron teille hyvän esimerkin siitä, että miksi en anna äidin tulla (henkisesti) kovin lähelle. Olen monta kertaa luottanut ja pettynyt. Ei ole kyse juomisesta, on kyse reissuista Ikeaan, Linnanmäelle, äidin vapaapäivistä... Jos sovitaan, että äiti tulee kello kuusi, niin se aika muuttuu ensin neljäksi, sitten seitsemäksi ja lopulta palautuu kello kuuteen. On kyse pienistä asioista, on kyse isoista asioista.

Tällä viikolla puhuin sekä nauroin äidin kanssa. Pidin etäisyyttä, mutta selvitimme kuitenkin välejämme. Oli mukavaa, olin iloinen puhumisesta.
Viikko sitten istuin Tädin sekä äidin kanssa katsomassa dvd:tä. Minulla oli mukava olla ja en ollut yhtään väsynyt.
Viikko myöhemmin (siis tänään) istun yksin katsomassa dvd:tä ja äiti istuu miehensä kanssa baarissa. Jaa, mistä tiedän? No, äiti soitti baarin vessasta. "Soitan nyt, etten soita sitten kauheassa humalassa..." MI-TÄ?!
Sanoin vain: "Soitellaan huomenna" ja lopetin puhelun. Miltä tuntuu? Ei miltään... En tiedä. En jaksa... Ihan sama.

Ei, se kaverijuttukaan ei ole ratkeamassa. En ole kuullut ko. henkilöstä sitten keskiviikon.

Katsoin juuri kaksi leffaa, jotka alkavat beellä: Bröllopsfotografen sekä Benjamin Buttonin uskomaton elämä. Bröllopsfotografenia (Hääkuvaaja suomeksi) olen odottanut joulukuun alusta alkaen ja onneksi se täytti odotukset! Elokuvassa puhuttiin juurista. Se että juurien jättäminen on joissain tapauksissa oikein ja joissain väärin. Itsensä muuttaminen toisten vuoksi on väärin. Itsensä muuttaminen itsensä vuoksi on oikein.
Benjamin Button oli yllättävän hyvä. Itse Benjamin jäi vähän etäiseksi, mutta Cate Blanchettin esittämän Daisyn sekä Brad Pittin Benjamin'in rakkaustarina oli koskettava. Olisin voinut antaa Blanchettille, Pittille tai Tilda Swintonille mahtavasta sivuroolista. Benjamin Buttonista jäi mieleen ajatukset, että ehkä meidän elämään on tarkoitettu tietyt ihmiset tiettyjä elämänjaksoja varten.

Voisinpa sanoa teille, että tänään olen syönyt. No en ole. Jäätelöä vähän sekä niitä irtokarkkeja. Ja juujuu, söin muka pastaakin, mutta yli puolet on edelleen lautasella. Ei stressiä, ei stressiä. Se ei hyödytä mitään.

Mietin, että olisi ehkä ollut ihanaa elää joskus... 20-60-luvulla. Olisi saanut kiharretut hiukset sekä huulipunatut huulet. Olisi pitänyt kauniita mekkoja ja juonut koko ajan drinkkejä. Oi, olisin nauttinut olostani niin paljon. Kauneutta ja ainaista humalaa. Niin ja komeita miehiä puvut päällä. Feminismini olisi saattanut puskea jossain määrin läpi, mutta who cares. Se ajatus! Olisin voinut heittää kaikkien bitchien päälle juomani ja palvelija olisi heti tuonut uuden kutsuen minua nimellä Ma'am.

Loppuun vielä ajatukseni pelien pelaamisesta joskus... syyskuussa kirjotetusta merkinnästä.

Välillä mietin, esimerkiksi tänään bussissa, että entä jos sattuisin pelaamaan samaa peliä jonkun kanssa? Annoin itselleni hetken jossittelulle. Koska tuloshan on tämä, että olen joko hullu/vainoharhainen tai sitten pelaan samaa peliä jonkun kanssa. Tässä pelissä olisi kyse sitten siitä, että leikitään, ettei olla, vaikka ollaan ja tullaan hulluiksi. Koska ollaan, mutta ei puhuta siitä. Puhuminen ei kuulu peliin ja silti siitä haluaa puhua, mutta EI. Pelissä tasapainotellaan hulluuden rajoilla ja tehdään pieniä siirtoja koko ajan, eikä kukaan muu välttämättä näe niitä. Ei edes vastapelaaja. Silti sitä tehdään ja the game is on.
Kiinnostavinta on miettiä, että mitä tapahtuu pelin loppuessa ja kumpi sen sitten lopettaisi? Surullisinta olisi, että toinen pelaisi ja toinen on jo luovuttanut. Mutta mitä vadelmaa, eikös tän pitänyt olla mun peli?

Ajatelkaa, että kaikki tämä on vain peliä. Te pelaatte, ystäväni pelaa, teidän ystävänne pelaa.. Pelaamisestakaan ei ikinä puhuta.

Paitsi niin, minä puhun. Mutta minähän nyt olenkin tunnetusti mielikuvituksen omaava blondi, joka katsoo liikaa Greyn anatomiaa ja käyttää liikaa aikaa miettimiseen.

Kysymys kuuluu: Mitä peliä minä nyt pelaan? Sen voin kertoa ensi kerralla... Jos muistan.