Minun täytyisi olla tällä hetkellä nukkumassa tai tehdä hyvänä ihmisenä ruotsin tehtävää. Mutta kuten olemme huomanneet, niin aina ei jaksa olla hyvä ihminen ja minulla on teille kerrottavaa. Oikein odotin lopuksi tätä hetkeä, että istun kotona edessäni WordPad ja saan kirjoittaa teille.

Olin äidillä (yllättävää) ja iltaan asti kuvittelin, että emme puhuisi koko hylkäämisestä mitään. Kello löi yhdeksän ja olimme olohuoneessa. Puhuimme menneisyydestä ja minun masennuksesta. Äiti esitti kysymyksen:
"Se mun ilmoitusko veti sulta maton alta?" Nyökkäsin ja jatkoin viestin näpytystä. Ellulla oli asiaa.

Siitä se lähti. Me itkimme vuorotellen ja hetken yhtä aikaa. Äiti sanoi pari kaunista lausetta, heitimme lopuksi pari vitsiäkin. Olin äidin syleilyssä tunnin. Tuntui erilaiselta kuin ennen, mutta silti yhtä turvalliselta.

En minä edelleenkään sulata tätä äidin uusinta muutosta, mutta... Ihana oli puhua. Nyt heilauttaessani kättäni tai päätäni, niin haistan äidin tuoksun. Melkein itkettää... mutta vain melkein.