Tiedättekö miltä tuntuu katsoa televisiosarjaa joka saa sinut nauramaan sekä itkemään yhtä aikaa? Jokaisen jakson jälkeen tajuat jälleen jotain ja sinun tekee mieli huutaa: "Niinhän se menee!" Sitä ajattelee, että ehkä itsekin tulisi kohdeltua noin maailman hymyileväisintä miestä, jos näitä palikkoja ei saa kasaan ennen sitä.

Kuten aikaisemmin olen täällä kirjoittanut, niin olen suuttunut eräälle henkilölle. Se henkilö ei osannut astua minun näkökulmaani ja ymmärtää minun oloani. Hän käski lopettaa menneisyydessä elämisen, katkeroitumisen ja nauttia elämästäni. "Elämä on ihmisen parasta aikaa!" tuo sanoi ja vetosi jossain vaiheessa jopa Madonnaan, siis MINUN Madonnaani! Hän ei vain tajunnut.. Yritin selittää asiaa, mutta en osannut. Pari päivää myöhemmin keksin.

Kuvittele, että sinulla on 40 astetta kuumetta. Sitten joku sanoo sinulle: "Tsemppaa, ei oo ees paha! Kyllä se menee ohi! Jaksaa, jaksaa!"

Miltä tuntuisi? Jep.

En halua apua, koska en uskalla luottaa ihmiisiin ja olen oppinut hoitamaan asiani itse. Kyllä, puhun itsestäni ja olostani, mutta en käytä sitä hyväkseni. Ainoa vaatimus minkä olen ihmisille esittänyt on se, että minulle annetaan tilaa.

Tänään parantaessani maailmaa keskityin vuoroin kokonaiskuvaan ja vuoroin pieniin asioihin. Ihminen tuntee olonsa kykenemättömäksi, jos ajattelee koko kuvaa.
Keskivaikea masennus, 10 vuotta alkoholistin kanssa, ei luottamusta, koulu kärsii, väsyttää, vatsa usein kipeä...
    Jos keskittyy pieniin asioihin kerrallaan, niin saa enemmän aikaan.
Tänään olo ei ole niin hyvä kuin eilen, mutta silti olen hengissä.

Tuossa (sarjassa) oli juuri nuori nainen syövän kanssa. Hän uskoi koko ajan paranemiseen ja elämään. Totesin kylmästi, että jos minulle tapahtuisi nyt jotain... Tulisi syöpä, kaatuisin pahasti, joku hyökkäisi kimppuun... Jotain. Niin en jaksaisi taistella elämän puolesta. Yksinkertaisesti EN JAKSAISI. Jälleen... yritin selittää tätäkin tälle eräälle ystävälle, että kun itsellä on jo kaikki voimat keskitetty jaksamiseen. Siihen, että jaksan ottaa sen seuraavan henkäyksen ja viedä sen keuhkoihin asti. Sekään ei mennyt jakeluun. Minun pitäisi silti tsempata ja olla positiivinen.

Kuitenkin... Uskon joskus siihen päivään, että istun jossain kahvilassa kertomassa tarinaani jollekin henkilölle. Kädessäni kimaltelee koru ja pöydällä on iPhone jonne on tullut jo pari viestiä. Ulkona menee raitiovaunu ja minä hymyilen.

Peace, muistakaa tsekata myös edellinen (piristävämpi) teksti. ;)