Luin tuossa aikani kuluksi (poden toista päivää helkkarinmoista päänsärkyä) erästä blogia ja siellä ihkutettiin perheitä. Äitejä, siskoja... Ja niin edelleen. Kun olen kipeänä, kaipaan äitiä. Minun piti tänään mennä äidille, mutta peruin tuon hedarin vuoksi menemisen. Heille oli sitä paitsi tulossa myös joitain Äidin miehen sukulaisia, niin... Kuitenkin. Reilu tunti sitten (viiden jälkeen) tuli tylsyys ja päätin soittaa.

Minä: "Moi, haluisitko sä tulla käymään täällä?"
Äiti: "... Mitä?"
Minä: "Että haluaisitko sä tulla käymään täällä?"
Äiti: "Öööö... Hmm.. Emmä tiiä. Mä just tiskasinkin ja... Olin parvekkeella ku yritit äsken soittaa ja sit olin just nappaamassa puhelinta ja lopetit soittamisen."
Minä: "A-ha."
Äiti: "Niin.. Emmä oikein tiiä, kello on kuitenkin kohta puoli kuusi ja... Eiks sulla oo mitään leffaa katottavana tai jotain?"

Lievästi sanottuna välttelyä ja tekosyiden keksimistä. Oli oikea syy mikä hyvänsä, tuo kyllä sattui. Jälleen. Annoin itselleni kerrankin luvan olla heikko ja soittaa äidille, pyytää apua/kylään. Loppujen lopuksi sain kuunnella välttelevää kyselyä ("Ootko jutellu Tädin kaa? Mitäs sulla on huomenna koulussa?") vartin ja puhelun loputtua nakkasin puhelimen jonnekin ja menin kyyneleet silmissä makaamaan sängylle.

Kaipaan hoivaamista. En kuitenkaan voi näyttää kellekään oikeaa minää. Sitä joka on välillä ihan rikki ja haluaisi vain nukkua nukkua nukkua. Luin kerran pariskunnasta, jonka nainen oli ollut masentunut. Mies oli ollut tämän rinnalla koko ajan ja ollut ihan kickseissä jos nainen oli jaksanut roskapussin viedä roskikseen/ulos.

I've got to give it up
Find someone to love me
I've got to let it go
Find someone that I can care for


Joskus on vain vähän yksinäistä ja itkettää.