Minulta puuttuu inspiraatio.

Selailen kaikenlaisia lehtiä joista yleensä tulee hyvä fiilis. Nyt ne lähinnä masentaa, koska siellä ihmiset omistaa ihanan asunnon ja syövät terveellisesti, niiden hiukset oikenevat veden kanssa aamuisin ja ihmissuhteet rules ok. Lopulta heitän lehden menemään ja jään lattialle makaamaan sekä kuuntelemaan erästä virttä (oikea taivutus virsi-sanasta?). Luin muutamia blogeja ja niiden elämät ovat hauskoja ja he osaavat kirjoittaa hienosti. Haluan heidän voimansa ja tsemppinsä nousta ylös, siivota, pukeutua ja elää. Tuntuu ylivoimaiselta päättää luomivärin värikin.

Noin kerran 1,5 viikossa päätän alkaa elämään normaalisti. Heitän turhat ruuat pois ja ostan tilalle jotain hyvää. Viikon päästä jääkaapissa on jogurttitölkki jota ei enää uskalla avata. Tulisiko joku taianomaisesti taikomaan tämän asunnon siistiksi? Tänään sain vieraan kymmeneksi minuutiksi ja piilotin tiskini pesusaavin kanssa siivouskomeroon.

Sanoin eilen: "En mä ole mihinkään lähdössä" ja jo sanomishetkellä tuli olo että nytpäs tuli kinkkinen lupaus tehtyä. Mitä jos lähdenkin? Entä jos eräänä päivänä tuska onkin niin suuri että päätän lähteä.
Sitten kaikki kuuntelevat sitä virttä mitä minä kuuntelen maatessani lattialla.

Olen myös rakastunut kirjoittamiseen, mutta minua pelottaa. Olen ihan hyvä, joo, mutta entä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Olenkin kohtalainen kuten tämä fuckin' masennuskin? Äiti kysyi eilen puhelimessa millainen on kohtalaisesti nukuttu yö, koska hän ei tiedä mitä on kohtalainen. Sitä me kaikki olemme miettineet, äiti.

Mitä jos lupaan, että uusi elämä alkaa ensi viikolla?