Olen luvannut noin sata vuotta sitten kertoa teille mielipiteeni avioliitosta ja eilen lupasin kertoa teille parisuhteista. Nämä kaikki ovat sitten vain omia mielipiteitäni joita kärjistän tapani mukaan. Kunnioitan kaikkien omia päätöksiä jne. Mutta...  NYT ON SEN AIKA! (Haen vain ensin teetä tai kahvia sekä eilisen juustokakun jämät.)

Minä en siis aio mennä koskaan naimisiin, koska en aio hommata lapsia. Avioliitto on vain nimiä paperiin ja lakipykäliä helpottamaan elämää. Esimerkiksi juuri lasten kanssa tai asuntolainan. Romanttisesta syystä naimisiin menemistä en vain ymmärrä. Miksi siihen tarvitaan juuri se pala paperia ja/tai papin aamen kertomaan, että MINÄ RAKASTAN TUOTA IHMISTÄ!

Kihloihin menemisen ymmärrän ja tekisin sen itsekin mahdollisesti joskus ellei se olisi niin 'lupaus avioliitosta'. Avoliitto, eli yhdessä asuminen on varmasti jossain vaiheessa ihan järkevää. Luin kyllä kerran tarinan pariskunnasta, jolla meni huonosti ja he erosivat. Jossain vaiheessa he alkoivat taas deittailla ja se onnistui paljon paremmin. Mikä oli muuttunut? He eivät asuneet yhdessä. Oli paljon hienompaa oikeasti nähdä ajan kanssa ja keskittyä kympillä toiseen. Jos toista näkee koko ajan, niin onko kiva.

Oli muuten juttua joskus myös, että ei saisi muuttaa yhteen ennen kuin on nähnyt toisen flunssan. Ainakin itsellä ne flunssat on maailman kauheimpia, joten ihan hyvä neuvo.

Sitten parisuhteista. On olemassa ihmisiä, jotka haluavat olla koko ajan käsi kädessä ja kyljet kyljessä. Melkein roikkua toisten jalassa kiinni (ymmärrän nykyään sen 'pallo jalassa'-jutun.....). Sitten on meikäläisiä, jotka tarvitsevat omaa reviiriä ja reilusti. Itselle tulee jopa ahdistava olo toisissaan kiinni olevista pareista. Istun siinä vieressä irvistävä hymy naamalla.

Millainen hyvä parisuhde sitten olisi?
Pitää nauraa samoille asioille. Voisi olla yhdessä vaikka niin, että toinen lukee kirjaa ja toinen vaikka datailee sitten vaihtaa välillä ajatuksia. "hah, kuuntele mitä täs lukee!" Voisi hengailla myös poikaystävän kavereiden ilman mitään tyhmää varausta tai ahdistavaa pusuttelua. Pojan pitäisi tulla myös toimeen (ainakin osan, hah hah) omien ystävieni kanssa. Pidetään omat elämät. Saisin siis viettää aikaa omien ystävien kanssa ja toisin päin. Puhutaan paljon (mielummin liikaa kuin liian vähän).

En minä tiedä... Juuri nyt olen niin kaukana seurustelevasta tilasta kuin olla ja voi. Voisin myös kutsua itseäni sitoutumiskammoiseksi. Hyrr.

Olen myös sanonut sata kertaa, että mieleni (lapsien hankkimisesta ja naimisiinmenemisestä) saattaa naps vain muuttua jonain kauniina päivänä. Tapaankin sen ihanan Niklas Boströmin, jolla on iso talo Kirkkonummella (oma mielikuvitusaviomieheni vuosimallia 2007). Kaikki on mahdollista. Juuri nyt olen ehdottomasti tätä mieltä. Kiitos ja anteeksi.