Ensin tyttö istuu lattialla pehmolelua halaten ja seuraavassa hetkessä hän maksaakin asuntonsa vuokraa. Elämä.

Kaikkihan tietää sen, että kuuntelee jotain musiikkia ja liittää sen johonkin tilanteeseen/ihmiseen ja sitten myöhemmin kuunnellessa sitä samaa musiikkia tulee mieleen vain se tilanne tai se ihminen? Se on todella vammaista, josa esimerkiksi haluaisi kuunnella jotain bändiä, mutta siitä tulisi vain pahat muistot ja suolat haavoihin. Onko se sitten niin, että on viimein päässyt kuiville, jos voi kuunnella jonkun kappaleen ja sen loputtua huomaa, että se oli SE kappale ja sitä ei ajatellut SITÄ? Kysyy nimimerkki "En voinut kuunnella Green Dayn erästä kappaletta kahteen vuoteen ja nyt välttelen erästä toista kappaletta eräältä toiselta bändiltä".

Tiedättehän ne hetket kun saa tietää jotain ja tuntuu, että olisi elokuvassa? Minulle kävi niin keskiviikkona. Kuulin uutisen kahdesti ja ennen ensimmäistä kertaa olin kuullut vain huhuja. Silti kun minulle sanottiin: "Et ikinä arvaa...", niin tiesin jo mitä siltä tulee. Tiesin vain. Myöhemmin sain viestiä tästä ja siitä eteenpäin olen ollut kohtalaisen sanaton. Minä. Sanaton. Saan vain rumia sanoja ilmoille ja sen, että minua ärsyttää. Great Birdie.
En nyt mene yksityiskohtiin, koska tämä ei oikeastaa ole minun asiani. Tämä on ystävieni asia.

Koirallani on pian syntymäpäivät. Herra täyttää kahdeksan. Pari kertaa sitten koira ei reagoinut kyläilyyni mitenkään ja minua jopa pelotti, että nytkö se ei enää tykkää minusta. Kyllä se tykkää. Sen huomasi tänäänkin. Äidin mies vain alkoi ensimmäisenä kertoa sitä, että koira oli yöllä pissannut olohuoneen matolle. Äitini piristi minua sanomalla: "Alkaakohan vanhuus iskeä? Ei pysty enää pidättelemään." Kiitos äiti. Nyt ikävöin koiraani, joka on asunut jo yli vuoden äidin kanssa. Sitä ennen jaoimme kolmisin sen ahtaan asunnon muualla ja sitä ennen koira oli kuukauden koirahoitolassa. Se oli jo kova pala. Joudun jättämään asuinpaikkasi, sullomaan tavarasi päivässä jätesäkkeihin, menetät kotisi ja sitten vielä koirasi laitetaan vieraaseen paikkaan määrittelemättömäksi ajaksi.  Olin 9,5 vuotta kun koira otettiin meille. Siitä on kahdeksan vuotta kohta. Kahdeksan vuotta olen rapsuttanut koiraa vatsan alta ja sitten sen takajalka on alkanut vispaamaan. Kahdeksan vuotta olen haistellut sen rintakarvoja, koska ne tuoksuvat hyvälle. Koko sen ajan olen ottanut satoja kenkiä sen suusta, koska se ottaa nitä aina suuhun jonkun tullessa kotiin. Monet kilometrit olemme tallaneet ja monet kilot ruokaa olen sille kaatanut. Nyt se hepuleita (= ympyrää juoksemista) saava, vieraita todella innokkaasti vastaanottava karvakasa on vanhentumassa. Sen turkki kihartuu oudosti, se on lihonut ja se on rauhottunut. Nyt ilmeisesti rakko on menossa rikki ja pari kertaa se on kuulemma karannut äidiltäkin. Sitä meidän koira ei tee koskaan!

Eniten pelkään päivää, jolloin äiti soittaa ja kertoo.

Minua usein häiritsee se, etten osaa itkeä. Minulle kuitenkin tulee liikuttunut olo usein, mutta siihen se jää. Jos jokin outo asia alkaa liikuttamaan, tiedän että kohta olisi aika itkeä. Sanoin Bestikselle: "Mun pitäis kohta taas itkeä" Aivan kuin puhuisin syömisestä tai vastaavasta. No, minähän unohtelen syödä, joten ehkä unohdan itkeäkin. Haluaisin olla sellainen, joka oikeasti saa itkettyä. Ahdistavaa olla kivikasvona kun "pitäisi" itkeä.

Että piristävää perjantaita vaan kaikille, hah hah.

Viisi liikuttumista aiheuttavaa kappaletta at the moment

- Paolo Nutini: Candy
- Madonna: Like a Prayer
- Mika: I see you
- Muse: Undisclodes Desires
- The Ark: Uriel