Olen jälleen omassa luolassani. Eli kotona, ah. Kello on kohta vasta yksi, eli minulla on melkein 12 tuntia ennen kuin Nukkumatti voisi kutsua. Huomenna täytyy herätä aikaisin unirytmin, koulun ja messujen vuoksi. Olen siis huomenna menossa Kauneus-, Terveys-, Muoti- ja Häämessuille. Uu jee, todellista mahtavuutta tytölle, joka jaksaa kerran viikossa laittaa eyelineria ja raahautuu juuri ja juuri suihkuun joka toinen pvä. (Koska Kurt Cobain oli hot, mutta likainen tukka ei sovi allekirjoittaneelle.)

Olin eilen juttelemassa asuntotsydeemin työntekijän kanssa. Kuuluu vuokrasopimukseen, että käyn silloin tällöin kertomassa kuulumisia. Puhelin siitä, että kirjoittaisin 3,5 vuodessa ja työntekijä oli ehdottomasti sen kannalla sekä ehdotti jopa neljää vuotta. Tarvitsen kuulemma aikaa itselleni ja lukiosta ei ole mikään kiire pois. Totta, totta ja totta. Sitä vaan asettaa itselleen tietyt rajat ja ne kokee maailman tärkeimmiksi. Sen esimerkiksi, että en jätä läksyjä tekemättä. Teen ne mielummin niin ja näin, mutta en jätä tekemättä. Lukio täytyy käydä kolmessa vuodessa. En voi sanoa ääneen, että en jaksa. Minun täytyy näyttää, että olen vahva.

Ärsyttää, että en osaa itkeä kunnolla. Jos itkisin kavereilleni, niin olisinko sitten vakavasti otettava masentuja? En osaa itkeä! Leffoille itken nykyään, mutta muuten en osaa. Vaikka tekeekin mieli usein. Viimeksi Puistolan asemalla kun biisi alkoi niin hienosti; "Kautta kiven ja kannon, oman nimeni vannon". Kyyneleet sain jo silmiin tiistaina Bulevardilla. Ohi ajoi ambulanssi. Inhoan niitä. Se olo, mikä niistä tulee... Ihan kauhea. Tekee mieli mennä kippuraan maahan ja laittaa silmät kiinni ja kädet korville. Alkaa itkettää. Tämäkin juttu on alkanut vuoden sisällä.

Viikko sitten perjantaina tanssin pimeässä, mutta en ollut onnellinen. Mietin kauan, että miksen. Sitten tajusinkin, että se johtuu tyhjyydestä. Siitä etten ole ihastunut keneenkään ja ei ole tiettyä syytä pukeutua nätisti. Se on vapauttavaa ja ihanaa, mutta silti todella ahdistavaa ja outoa. Kahdeksan kuukautta tyhmää ja opettavaista kuukautta takana ja yhtäkkiä olenkin tässä ja en ajattele sitä tyyppiä. Tajuaako kukaan pointtiani? Tämän vuoksi tupakanpolton lopettajat käyttää joskus inhalaattoreita, koska he ovat tottuneet siihen tapaan polttaa sitä tupakkaa. Inhalaattoria käytetään sitten kun ollaan päästy nikotiinista eroon. Missä minun inhalaattorini on?

Itsekuri on ollut kova. On minutteja jolloin aion luovuttaa. En kuitenkaan ole tehnyt sitä. Vanhoihin ajatuksiin olisi helppo laskeutua, mutta ei ei ei ei. Eilenkin istuin aamubussissa ja Blondi tuli istumaan aika lähelle. Suljin silmäni ja kuuntelin musiikkia. "Mikään ei saa mua luovuttaan, et voi mua satuttaa, et voi pilata mun fiilistä millään, mulla on kaikki hyvin tänään" Sitä paitsi kävelen nykyään selkä suorempana kuin aikoihin ja hymyilen usein koko maailmalle. Tähän zeniin kuuluu se, ettei sinne päin katsota. Eilen tunnilla huomasin sivusilmällä, että Blondilla oli sellainen paita, joka viime keväänä aiheutti ongelmia, koska se sopi hänelle niin hyvin. Se väri siis, t-paita on ihan peruskamaa. Niinpä sanoin itselleni pään sisällä: "Nyt Birdie, katse eteenpäin... Hyvä. Nojaa vaikka käteen, noin! Se peittää mahdolliset katsehäiriöt takaviistosta. Älä katso sinne sivulle, koska silloin näkyy sivusilmällä The Ongelmapaita. Hyvä, Birdie! Ryhti suoraksi, jes! Hymy kasvoille, ZEN!"

Blogi viettää muuten näinä päivinä kuukausipäiviä. 9 kuukautta, ihmiset! Siinä ajassa ehtii pyöräyttää vaikka vauvan! Viime kuussa tälle sivulle oli yli 900 latausta. Siis melkein TUHAT!!!! Järkyttävää! Olen miettinyt, että kuinka monta vakkarikävijää täällä on? Jos mahdollista, niin jättäkää jokin merkki itsestänne kommenttilaatikkoon, jos olette lukeneet tätä enemmän kuin kerran, jookos? Vaikka nimettömänä kirjoitatte "MINÄ", jos ei muuta.

Nyt tämä tyttö lähtee pesemään Cobain-tukkansa ja alkaa sitten katsomaan leffoja. JÄTTÄKÄÄ ITSESTÄNNE MERKKI!!! Ihanaa päivää, kato meillä päin ei itketä lauantaina. Hahhah.