Olin tänään äidillä kylässä muutama tunnin. Oli ihan hauskaa. Tunnustin Madonna-faniuteni ("ETKÄ?! Oikeasti? Hyi! En olis ikinä uskonu!") ja luin äikässä tekemäni pienen tekstin. Äiti nauroi pää punaisena ja silmät vettä vuotaen. Väistin myös hienosti luodin: "Ootko Satuolentoa nähnyt?" Venyttelin samalla ja mietin oikeasti, että olinko... Ei, en ole unien lisäksi. "Eeeen kyllä nyt ole", sanoin. Ylettyykö zen siis kaikkiin miesjuttuihin?

Tänään tein jotain ilkeää. Suljin puhelimen koulussa ja pakoilin ihmisiä. Nappasin yhden juttututun seurakseni syömään. Jäin kuitenkin kiinni olemassaolostani ja syömisestäni Maajussin, Seurustelijan ja Myyjän lähtiessä ruokalasta. Ensimmäiset sanat: "Ai sä muka syöt" ja virnistys kaupan päälle. Vastasin, että joojoo, koska nyt oli hyvää ruokaa. "Hyi, tää oli tosi pahaa", sain kuulla sitten kaikilta. Seuraavilla tunneilla käyttäydyin hiljaisesti ja töykeästikin. Anteeksi.

Istuin sohvalla eräällä välitunnilla ja kuuntelin kauniita kappaleita. Katsoin ihmisiä.
"Toi on toi bitch"
"Tota inhoon"
"Ton kaveri voisin olla"
"Kiva paita"
"Ahhah, 'bestikseni'"
"Toi kattoo mua aina tollee"
"Toi on selkeesti mun fani"
"Luulee olevansa jotain..."
"Ei voi olla veljeksiä, ei voi"
"Tota moikkaan viel joskus"
"Toi on se mun kaverin kaveri"
"Kumpi toi nyt olikaan?"
Ja niin edelleen, että tervetuloa minun päähäni koulun käytävällä! Olen aika hauska.

Nyt on sellainen olo, että pakko tanssia parit biisit pimeässä ja nauraa itselleen vähän.