Me pelaamme pelejä. Kaikki pelaamme pelejä kaikkien kanssa. Elämä on yhtä peliä.

Esimerkkinä lukuisat pojat, jotka pelaavat harrastuksekseen. Niin ja tytöt. Jalkapallo, koripallo, tennis, jääkiekko... Pokemon-korttien kanssa pelattiin silloin kun olin ekalla. Pienenä pelasin äidin kanssa useita iltoja ja tunteja lautapelejä, muistipelejä ja korttipelejä. Afrikan tähti, Uuno, Palkkapäivä, Cluedo, tiedättehän. Oli ihan parasta voittaa äiti, vaikka vähän huijaamalla ja piilottamalla rahaa tyynyn alle. Valitettavasti on tunnustettava, että harrastin viime vuonna saman tyylistä huijausta VIIME VUONNA pelatessani Monopoly-lautapeliä serkkuni kanssa, joka on YKSITOISTA. Voitin ja sain kicksit. Olen hullu.

Ihmisen kasvaessa pelit muuttuu ja aletaan pelata isommilla panoksilla. Enää ei kelpaa isosiskon rökitys, ei edes pikkuveljen voittaminen. Sitten pelataan tunteilla. Omilla ja muiden. Koulu- ja työmaailmassa pelataan myös fyysisellä terveydellä. Jokainen peli on erilainen ja kaiken tämän lisäksi saatetaan edelleen pelata jalkapalloa koulun ja muun elämän ohessa.

Eräs ystäväni pelaa peliä, jossa hän leikkii asioiden olevan hyvin. Välillä menee rehellisesti päin persettä ja itketään kunnolla. Pari kertaa on meinattu puhaltaa peli pois, mutta sitten on puhuttu. Mutta vannon itkeväni verta, jos kuulen vielä lauseen: "Nyt kaikki on paremmin ku koskaan, hihihi"

Viikon ajan olen pelannut peliä, jossa tasapainoilen koulun ja mielenterveyden välillä. Nykyään päässäkin heittää ja näen asioita kahtena. En syö, nukun kauheasti. Puhun vähän, en usko huomiseen... En silti luovuta. Eilen puhuin monelle ja paljon. Kiitos myös teille, jotka olette lukeneet ja kommentoineet. Kommenttinne on piristänyt kauheasti! Ihanaa tietää, että siellä jossain on ihmisiä, jotka lukee näitä ja välittää. <3
Tänään nauroin Maajussin, Ärrän Myyjän ja Tupla-Ceen kanssa. Ihan oikeasti nauroin.

Eräs ystäväni haluaa pelata, oh yes she do. Hän ei vain tiedä, että millä nappulalla.

Ärrän Myyjä ja minä pelaamme peliä, jossa voidaan puhua Blondista ja Bestmanista sillä tavalla ohimennen ja kevyesti, kuin ei mitään. Kuten tänään. Kävelimme hienon gangstaporukkamme kanssa käytävällä ja Blondi & Bestman tuli vastaan. Päässä heitti normaalia (siis sitä heittoa, että meinaa huimata ja näen asioita kahtena, kuten koko viime viikon) heittoa tavallista enemmän.
Ärrän myyjä: "Ha, mä en ookaan nähny Bestmania pitkään aikaan."
Minä: *päässä heittää ja oksettaa* "Ai, niinkö?"
Ärrän Myyjä: "Sitähän on melkein ollu ikävä!"
Minä: "No mä näin sen eilen iltapäivällä viimeks..."

En edes mainitse lempinimiä, mutta olen puolen vuoden aikana tutustunut pariskuntaan, jotka pelaa outoa peliä keskenään. Sillä tavalla, että he eivät ole pariskunta...Vaikka siis ovat. Mutta eivät ole. Vaikka ovat. Mutta pääpointti on, että eivät ole.

Se on aina se sama bussi. Se on se sama bussi aamuisin. Se on sama bussi iltapäivisin. Minä voisin mennä toisella bussilla, aamulla ja illalla. Niitä menee kaksi eri bussia. Toinen vain kiertää nätin puutaloalueen ja toinen ei. Toisella kulkee Blondi ja toisella ei. Minä menen silti sillä samalla bussilla menot ja tulot. Sillä samalla bussilla kuin Blondi.

Äitini pelaa peliä, jossa menneisyyttä ei ole. On vain nykyhetki ja tulevaisuus. Ei menneisyyttä. Sitä jonka hän aiheutti. Sitä ei ole.

Välillä mietin, esimerkiksi tänään bussissa, että entä jos sattuisin pelaamaan samaa peliä jonkun kanssa? Annoin itselleni hetken jossittelulle. Koska tuloshan on tämä, että olen joko hullu/vainoharhainen tai sitten pelaan samaa peliä jonkun kanssa. Tässä pelissä olisi kyse sitten siitä, että leikitään, ettei olla, vaikka ollaan ja tullaan hulluiksi. Koska ollaan, mutta ei puhuta siitä. Puhuminen ei kuulu peliin ja silti siitä haluaa puhua, mutta EI. Pelissä tasapainotellaan hulluuden rajoilla ja tehdään pieniä siirtoja koko ajan, eikä kukaan muu välttämättä näe niitä. Ei edes vastapelaaja. Silti sitä tehdään ja the game is on.
Kiinnostavinta on miettiä, että mitä tapahtuu pelin loppuessa ja kumpi sen sitten lopettaisi? Surullisinta olisi, että toinen pelaisi ja toinen on jo luovuttanut. Mutta mitä vadelmaa, eikös tän pitänyt olla mun peli?

Ajatelkaa, että kaikki tämä on vain peliä. Te pelaatte, ystäväni pelaa, teidän ystävänne pelaa.. Pelaamisestakaan ei ikinä puhuta.

Paitsi niin, minä puhun. Mutta minähän nyt olenkin tunnetusti mielikuvituksen omaava blondi, joka katsoo liikaa Greyn anatomiaa ja käyttää liikaa aikaa miettimiseen.