Julistan Almost There-blogin otsikoiden uusiutuvan tästä päivästä eteenpäin! En enää käytä kappaleita(=biisejä) otsikkoina, vaan keksin ne omasta päästä tai siteeraan jotain suurta ihmistä tai kappaletta, elokuvaa... Te tiedätte.
Kouluun mennessä oli tooooodella outo olo ja pelkäsin noin puolet matkasta, että kohta alan huutaa tai lyön tuota meistä tuossa edessä. Sitten joudun sairaalaan, koska päässäni naksahti (viimein)! No, eipä paljoa pelota. Se pelottaa, että ei pelota. Mutta ei mennä nyt siihen. Koulussa nauroin todella paljon, lähinnä Myyjän kanssa. Ruokalassa ärsyynnyin taas muiden kommenteista ruoastani (en paljastanut sitä muille, heitin vain läppää), mutta nauroin kuitenkin Tupla-Ceen ja minun keskustelulle:
Tupla-Cee: "Kyllä sä syöt taas paljon!"
Minä: "Turpa kii!"
Tupla-Cee: "Ihan totta!"
Minä: "Mun ei vaan oo nälkä! En mä voi tälle mitään!"
Tupla-Cee: "Pitää syödä!"
Minä: "Hei.. Mä söin lauantaina kello seitsemän ruisleivän!" (tarkoitus osoittaa, että come on, ruoka ei maistu)
Tupla-Cee: "Nii? Ei se enää vaikuta."
Olen hyvin pohtivaisella päällä.
Kuuntelen siis surullista musiikkia ja ajattelen Satuolentoa, blaah. Voisiko tämän surullisemmin mennä? Voi, mutta ei puhuta siitä nyt. Olen sitä paitsi liian monta kertaa kokenut tämän. Lisään sitten musiikilla ja ajatuksilla suolaa havoihin ja mitä lopuksi tapahtuu? Jotenkin myös tuntuu, että kun minulla on muiden miesten kanssa ongelmia, niin hohkaan jotain ihmeellistä valoa ja.. Hmm. En ole ajatellut tätä loppuun asti.
Kysymys kuuluu: kuinka pitkälle ihminen antaa itsensä vajota toisen ihmisen olemisen vuoksi? Mikä on se raja? Milloin se raja kohdataan? Miten minä, fiksu ihminen, en tätä saa ratkaistua? Jokin raja ylitettiin vuosi sitten. Olen kirjoittanut siitä. Minä en itke äidin, mumman tai miesten vuoksi.
Sitten tuli syysloma -08. Migreeni keskiviikkona. Tulin koulusta ja koko perhe (miinus mumma) olivat läsnä. Makasin sohvalla, pää äidin sylissä. Radiossa soi Dingo. Kyyneleet alkavat valua. Hetken kuluttua äiti vie minut yläkertaan ja itken kunnolla. "Mikä sulla on?" äiti kysyy. "Mu-mu-mun on ikävä Satuolentoa!!" ulvon minä. Äiti ottaa kainaloonsa ja silittää hiuksiani; laittaa korvan taa kuten aina. "Mä inhoan sitä kaupunkia!"
Koska minulla on tämä "tunne", että törmään jotenkin Satuolentoon. (Come on! Helsinki ei ole niin pieni paikka ja olen jo nyt vuoden aikana törmännyt siihen ööööööö kolme kertaa?) Niin sen tunteen vuoksi pelkään vähän. Että okei, haluan yhä tutustua tähän ihmiseen. Kyllä. Mutta kaiken tämän Marabou-suklaan ja tyynyjen heittelyn jälkeen... Miten annan itselleni luvan? Me kaikki tiedetään liiankin hyvin viimeisin itsesuojeluyritykseni. Se sattuu melkein enemmän ja väsyttää kauheasti. Vaikka ei se tuskakaan kauheaa herkkua ole.
Jossain elokuvassa on sanottu, että pitäisi antaa tunteiden vain viedä. Mitä sitä pelkää? Kerran se kirpaisee, kuin laastarin ottaisi pois. Tosin sain aika kammon laastareista viime viikon verikokeen jäljiltä (Tulokset by the way erinomaiset, selvisi tänään. Ikinä en ole ollut näin terve..??) ja kun repäisin sen pois. Au! KUITENKIN!!! Anteeksi tämä harsoilu. Johtunee ... minusta. Siis että ihmisten pitäisi vaan heittäytyä mukaan. Go with the flow, yksi hauskimmista sanonnoista.
Eli minun täytyisi tässä heti huomenna hymyillä Blondille ja sanoa: "Hello, I love you, let me jump in your game" tai ehkä mielummin: "Moi"?
Ja jos ikinä ikinä kohtaan Satuolennon, jossain missä olen myös minä ja Salmarit, niin... Minä hymyilen ja sanon: "I never dreamed that I'd love somebody like you"? Tai sittenkin: "Hei, mä oon Birdie"?
Joo-o... Ehkä seuraavassa elämässä?
Kommentit