Tiedättekö kuinka hauskaa on avata Vuodatus ja huomata, että jengi toivottelee jaksamisia ja kaikkea positiivista minulle? Se on ihanaa. Se piristää. Se tuo intoa kirjoitukseen (omaa hautaapa siinä kaivatte, hahahahahahahah). Kiitos, ihan oikeasti. Jokaiselle, joka jaksaa lukea, kommentoida ja toivottaa jaksamisia.
"En halua olla samanlainen, niin kuin kaikki muut" voisi olla mottoni, ellei Uniklubi laulelisi uusimmalla levyllään niin.
Tykkään olla uniikki. Haluan erottua massasta. Olen varmaan koululaisteni mielestä vähän friikki, mutta so what?!
Eniten siis tuossa diagnoosissa masentaa se, että se on masennus, koska melkein kaikilla on se. Masennus ei ole uniikkia. Ymmärrättehän? Helpottavaa on se tieto, että periaatteessa tämä olo ei johdukaan minusta - vaan masennuksesta. En ajattele koko aikaa, että mulla on masennus mulla on masennus mulla on masennus. Voi kun ei olisi ja toisaalta tuokaan tieto ei auta yhtään mitään. En minä diagnoosin voimalla jaksa tiskata tai lähteä lenkille.
Eli siis... En aio sullotua laatikkoon nimeltä masennus. Jatkan elämää normaalisti. Jos on paska päivä, niin sitten on. Helpottavaa kuitenkin on se, että lääkärit tietää sen ja jossain vaiheessa tapahtuu jotain, mikä auttaa. Toivottavasti.
Olen syönyt eilen ja tänään. Eilen tädin siskonmakkarakeittoa (miten voi olla muuten mahdollista, että armas tätini, joka ei ole mikään keittiön kuningatar, tekee maailman parasta nakki- ja siskonmakkarakeittoa!?) ja tänään olin kauhea lusmu ja hain kotimatkalla Hesestä ruokaa. Söin. Ja miltä nyt tuntuu? Ei miltään. Olisin voinut olla syömättäkin, koska en minä äkillisesti saanut mitään tarmopuuskaa. Näkö heittelee yhä normaalisti. Syön elääkseni - viikon teema.
Katsoin äsken 2,5 tuntia kestävän leffan, joka perustuu erääseen kirjaan, jonka luin tuossa viikko sitten loppuun. Ruotsalainen jännäri, tiedätte varmaan tapauksen. Olen yleensä sitä mieltä, että hiiteen leffat, koska kirjat on parasta. Siinä saa kuvitella ihmiset ja kaikki itsekseen. Elokuva(sarjat) pilaa kaiken, koska sitten näkee vain niiden näyttelijöiden pärstät päässään. Millenium-trilogia kuitenkin kertoo joka kirjassa erillisen tarinan, joten joka kirjan mukana saa uusia kuviteltavia. Tuo äskeinen elokuva kävi siis hyvin kertauksena ennen toisen osan lukemista. Elokuva oli kohtalainen. Elokuvana hyvä, kirjana parempi.
Tuo sana "kohtalainen" nyt vaanii. Mitä se edes tarkoittaa?? Melkein, mutta ei ihan? Nojoo? Hahaha.
Nukuin viime yön pätkittäin ja näin kamalia unia. Niissä oli väkivaltaa ja kaikkea pahaa. Yleensä en näe sellaisia unia. Sitä ennen (pe-la) oli unessa taas Blondi, joka taas jutteli. Kävimme pienen keskustelun siinä, humoristiseen sävyyn.
Minä: (opettajalle) "Joo, no mä haen sen tehtävän sieltä kohta.."
Blondi: "Mielistelijä"
Minä: "Fuck you, inhoon sua."
*kuluu hetki*
Minä: "Mitä sä tuijotat?"
Blondi: "Mitäs luulisit?" *virnistys*
Siis MITÄÄÄÄ???
Päätä muuten särkee. Väsymyksen vuoksi, ihan varmasti. Koska olen syönyt, ilma on mukavan kirpeä ja ei ole liian valoisaa. Väsymys. Haluan nukkumaan.
sunnuntai, 11. lokakuu 2009
Kommentit