Otin illalla särkylääkkeen, koska ajattelin sen poistavan kivun ja nukahdin poliisiauton sireeniin. Kai särkylääke toimi, koska heräsin yhdentoista tunnin jälkeen hyvin levänneenä. Unissa kävelin vanhan kotikaupunkini läpi Alexander Stubbin kanssa.

Aamupalaa tehdessäni muistin Anna-Leena Härkösen puheet ruoasta. Pointti oli se, että hän on aina kiinnostunut ruoasta, vaikka on välillä ollut hulluuden partaalla ja todella masentunut. Masentuneena hän kertoi saaneensa lohdutusta aamupalasta,  että ehkei tänään olekaan paska päivä.

Luin Hesarin, söin aamupalan katsellen vesisadetta ikkunasta. Hetken oli helpompi, sitten ei enää.

On outoa olla masentunut kaikesta muusta, paitsi Blondista. Hän on pienin ongelma tällä hetkellä. Tietyssä tilanteessa (näin ajattelin esim. torstaina) hän kyllä saisi minut itkemään pelkästään läsnäolollaan, mutta näin muuten... Ihmeellistä. En ole ärtynyt tai masentunut hänen vuokseen. Vaan kaiken muun.

Puhelin ei soi. Olen ihan varma, että kukaan ei jaksa enää kuunnella valitustani. Perjantaina menasin lukittautua vessaan lukemaan kirjaa, koska ihmiset eivät saa nähdä minua tälläisenä. "Lopeta toi angstaus", Ärrän Myyjä sanoi leikkisästi. Näytän vihaiselta ja angstiselta. Koska en osaa itkeä tai näyttää oikeasti surulliselta.

Avun pyytäminen joltain tuntuu niin itsekkäältä. En voi velvottaa ketään tuekseni, varsinkaan kesken koeviikon. Kuka haluaisi tulla katsomaan minua, joka istuu teekupin kanssa ja on hiljaa?

Heräsin yöllä ja ajattelin, että minun täytyy kirjottaa kirje. Kaiken varalle. Että jos jotain tapahtuisi, niin sitten asiat järjestyisi. Sen kirjoittaminen tuntuu kuitenkin säälittävältä, joten en tee sitä. Vielä.

Tänään terpian nimi on ollut Greyn anatomia, kuppi kahvia ja Domino-keksejä. Odotan koko ajan puhelimen soivan tai viestin saapuvan, edes joltain. Minun täytyy selvitä tästä yksin. Kyllästytän kaikki muut ja sitten he jättävät minut ja kun olen taas kykenevä nauramaan, en voi nauraa kenenkään kanssa.

Ennen nukahtamista haaveilin taas siitä. Että joku ottaisi minut kainaloonsa ja kuiskaisi korvaani: "Kyllä se siitä, ei hätää. Mä olen tässä, enkä oo menossa minnekään."