Kiitos anonyymille kommentista. Jaksamista tässä tarvitaan ja toivotaan...

Nyt on lauantai-ilta ja minä suunnittelen nukkumaan menemistä tähän
aikaan. Se on merkki jostain. Se kertoo siitä, että kaikki ei ole nyt ihan hyvin. Olen nukkunut joka yö viime sunnnuntaista asti 8-10 tuntia, mutta väsymys lisääntyy ja menen joka päivä tuntia aikaisemmin nukkumaan. Maanantaina yhdeltätoista, tiistaina yhdeltätoista, keskiviikkona kymmeneltä, torstaina yhdeksältä...

Charlotte oli yötä luonani. Mirandakin poikkesi ja nauroimme pissat housuissa eräälle Ylen ohjelmalle. Mirandan lähdettyä valvoimme puoli kolmeen. Juttelimme vain ja juttelu jatkui aamulla. Charlotten kanssa voi vain olla... Ei tarvitse näyttää, että ei satu tai tunnu mitään.

Uni. Olin katsomassa jalkapalloa. Kentällä oli Blondi. Piilottelin ystäviltäni. Peli loppui tulokseen tuntemattomaan ja minä hiivin Blondin luo. Hänellä oli (itse asiassa Tupla-Ceen) lippis päässä ja lippa tyhmästi eteenpäin tai sivulle sojottaen.  Me pussasimme, vaikka se lippa siinä ottikin vastaan.
Myöhemmin näin unta, että Duudsonit olivat ajaneet jokainen hiukset pois ja seisoivat yläasteeni pihalla rivissä kaljut loistaen. Minä itkin enemmän kuin koskaan.

Olin aamulla ärtynyt Blondista ja huvittunut lohduttomasta itkusta Duudsonien(!!!) hiusten vuoksi(!!!).

Mikä minulla on? Olen tunnoton, Elvis itkettää, ei maistu ruoka, oksettaa koko ajan, kaipaan halausta, väsyttää, vesisade itkettää, ei huvita puhua, ei huvita tehdä mitään... Tätä olen pelännyt puoli vuotta. Nyt se on iskenyt. Onneksi torstaina on lääkäriaika.

Juttelen ihmisten kanssa ja kerron, että on paska viikko. Kukaan ei kysy tarkemmin ja minä en oikeastaan jaksa kertoa. Jos kerron, että kaikki mättää, niin saan automaattisen vastauksen: "Sellasta se joskus on." Haluan juuri nyt pitää ihmiset kaukana itsestäni, mikä on epänormaalia käytöstä. Yleensä haluan aina puhua ihmisille. Nyt en jaksa tai halua. Haluaisin vain nukkua. Kaipaan äitiä, mutta se saa minut itkuiseksi, joten työnnän sen ajatuksen pois.

Lupasin muuten mennä äidille torstaina... En enää muista, että miksi. Lupasin kuitenkin. Voin näyttää olevani ainoa tytär, joka on onnettomasti masentunut syystä, että...??

Kuuntelen putkeen Elviksen kappaletta, jonka keskikohdassa tulee hiljainen kohta ja sitten Elvis vetää korkealta ja lujaa. Kylmät väreet menevät pitkin selkää, suljen silmäni ja kyyneleet valuu poskilleni. Ulkona sataa hiljakseen vettä ja minulla on kynttilöitä pöydällä. Välillä ajatus lähtee sinne, missä ei ole mitään pahaa. En jaksa ajatella niitäkään asioita ja ne tuntuvat lapsellisilta. Huomenna on parempi päivä. Ensi viikolla on parempi viikko. Ensi kuukausi on helpompi. Ensi vuosi on vielä parempi. Tulevaisuus näyttää valoisalta. (Huomatkaa ironia!)

Näen keittokomeroni kaapin ovessa olevien miesten kuvat tästä sängyltäni. Kaikki kuolleet liian nuorina. Sanoin muutettuani ja laitettuani kuvat kuolinjärjestyksessä oveen: "Nyt mä oon velvollinen vain näillä, että mitä teen, millon teen ja kenen kanssa". Koska minulla ei ole ketään läheistä kuollut, joten kukaan ei sieltä voi vahtia minua, joten olen adoptoinut itselleni kolme kuollutta muusikkoa vaihtimaan minua. Näin itsenäinen ja kypsä olen. Varaan lääkärin mielenterveysongelmiin ja adoptoin suojelusenkeleitä.