Tänään on ollut ihana päivä. Jaetaan se vaikka muutamaan eri osaan.

Bussi hidastelee isolla tiellä ja tiedän joutuvani juoksemaan. Olen myöhästyä bussista, joka kiertää nätin alueen kautta. Se hyppää yhden pysäkin ohi, josta AINA tulee samaa koulua käyviä bussiin. Tänään se(kin) pysäkki on tyhjä. Sitä seuraava pysäkki taas ei ole. En katso, että kuka sieltä nousee bussiin. Täytyy lukea kokeeseen. Uudet kengät. Hohtaa valkoisena. Jassoo.
Bussi jatkaa matkaa. Se pysähtyy ja taas jatkaa matkaa. Asemalla käännyn katsoamaan taakseni ja siellä ei ole ketään. Edessä on bussikuski luonnollisesti ajamassa, joku mummo ja sitten Blondi hohtavine kenkineen. EI OLE EDES TODELLISTA! Jäämme siis kahdestaan bussista pois ja yritän päästä ylittämään tietä mahdollisimman nopeasti. Tie on ylitetty ja jalkani eivät suostu kulkemaan eteenpäin normaalisti. Ne ovat kuin spagettia. Ärsyttää! Hetken suunnittelen pysähtyväni ja huutavani:
"Nyt jumalauta toimitte normaalisti! Ei me voida hidastella, koska Blondi on ihan tuolla noin ja mä en kestä kävellä sen kanssa samaa matkaa kouluun! Ihan ku joku ... joku sellanen, mitä me ei olla! Toimikaa!!"

Puhelin soi aika lailla yhdeltätoista. Tukihenkilö soittaa ja pyytää kanssaan syömään. Ilahdun kovasti nähdessäni hänet aina yhtä pirteänä. Ärrän myyjä soittaa jossain vaiheessa, mutta sanon näkeväni hänet myöhemmin. Ruokalaan minä silloinkin joudun. Ja ihan lopuksi yläkertaan istumaan tyhjälle käytävälle nauramaan ruotsin esseelleni, jossa kerron että minulla on nenäkompleksi.
Ystävät ovat aiheena psyk.polilla. Kerron pitäväni ystävistäni kovasti ja pyrin kertomaan sen heille, mutta se vain tuntuu tosi hankalalta. Lieneekö se tämä suomalaisuus vai mikä täh. Turkulainen soittaa kun olen kaupassa. Charlotte myöhemmin. Miranda laittaa viestiä, Bestikselle yritän myöhemmin soittaa ja lopulta säädön jälkeen saankin hänet kiinni. Inhoan vain sitä, etten saa täyttä huomiota PUHELIMESSA. Kuuluu kikatusta ja Bestis sanoo: "Lopeta!" Lopulta kun tulee isompi kikatus sanon aika tiukasti: "Jos mä vaikka alan nyt syömään noita lihapullia, että soitellaan." Vaikka kuinka oltaisiin rakastuneita, niin pliiis... Näpit irti silloin kun minä soitan ja vien aikaa pari minuuttia!

Kotona näkyy kasa mainoksia, jotka on jälleen tiputettu luukustani lattialle. Sitten siellä on valkoinen kirjekuori. Paksu. Kelasta. Opintotukipäätös! Avaan sen ja päätän, etten tule samaan paljon yhtään rahaa. MUTTA JUMANTSUKKA!! En nyt paljasta mitään lukuja, mutta kolmenumeroisesta summasta on kysymys (hehehehe) ja se kattaa aika hyvin menoni... Ei tarvitse enää laskea jokaista penniä (ihanaaaaaaaaa) ja voin ostaa kunnon juustoa. Sain myös takautuvasti tämän kuun tuet, eli rahaa on nyt tilillä mukavasti ja lissää tulloo tällä viikolla. Siinäpä meni sitten se murhe, että millä rahoilla koulukirjat ostetaan. IHANAA!! Avaan konetta ja olen saanut kolme sähköpostia. Yksi on vanhalta tutulta, äidin ja tädin tutulta. Google auttoi ja kirjoitin sähköpostia tälle ihmiselle. Sain vastauksen lauantaiseen viestiini. Hän oli meillä usein kun olin alle kouluikäinen ja viimeksi näin hänet ööö vuonna 2002? Hän ehdotti, että voisi vaihtaa kuulumisia kasvotusten. Täytyy vastata tässä kohta puoleen.

Älkää muuten kertoko kellekään, mutta en taida uskoa kaksipuoleiseen rakkauteen.

Mutta kuitenkin... Olen niin niin iloinen, että meinasin innostuksissani kaataa kanelia lihapullataikinaan. Meinasin pussata julisteessa olevaa rumaa miestä, jota serkkuni rakastaa. Olisin halunnut halata ketä tahansa. Hypin aikani olohuone/makuuhuoneesta eteiseen ja takaisin... Välillä pyörähdin keittokomerossa ja kylppärissä irvistämässä peilille. ONNELLINEN, onnellinen, ONNELLINEN.

Niin ja Kampin ruokakaupassa pyörii söpöjä miehiä niiden tyhmien Kampissa asuvien ernujen lisäksi.