Katselin puoli tuntia sitten vanhoja kuviani. Tai siis todella vanhojahan ne ovat; viime marraskuulta elokuun alkuun. Minulla on "pitkät" hiukset, lyhyet hiukset.. Hiukset kiinni ja hiukset auki. Pörröllä ja suorana. Kiharaa ja lättänää. Mustat, ruskeat ja vaaleat. Hassuinta kuvia katsoessa oli se, että se tyttö ei ollut minä, vaikka se muka olikin. Minä olen Helsingin tyttö, en asu Vantaalla. Minä en jaa huonettani jonkun pikkutytön kanssa. Minä en juhlista iltapäivää istumalla sängyllä.
En tykkää isoista huppareista pojilla. Siis tietynlaisille ne sopii, mutta sitten on niitä, joille ei. Lippikset minä vielä sulatan, mutta en isoja huppareita. Joojoojoo, niissä on rento olla, mutta ei minun vahtivuorolla!
Siniset Mariannet on muuten HY-VI-Ä! Niitä voi syödä aina välillä yhden hitaasti imeskellen ja sitten joskus hakea ehkä toisen. Jos jaksaa. Nyt nimittäin väsyttää ja aika rankasti.
Shoppailin tänään ja näin ihanan ylipitkän pipollisen vaaleahiuksisen pojan Stockalla. Se oli aika ihana ja melkein alkoi itkettää. Ei niinkään se, että se olisi ollut niiiiiiiin ihana. Tai se, että sillä oli tyttöystävä. Ne hiukset lähinnä. Ja se habitus. Minä en pidä sellaisista, muttan nykyään nähdessäni jonkun rokkarityylisen miehen kadulla, ajattelen: "Niin, tommosesta mä olisin ennen menny sekaisin." ??!!! Siinä Vantaaan vedessä taisi olla jotain.
Minä kun olen niin hyvä jakamaan ihmiset osiin ja rooleihin... Jaoin itseni tänään kahteen persoonaan. On se minä, joka tykkää Blondista ja sitten se, joka ei tykkää Blondista, mutta tykkää blondeista. Se jälkimmäinen on se, joka hallitsee enemmän ja kirjottaakin tässä juuri nyt. Blondeista tykkäävä ajattelee järjellä, pitä päänsisäisiä palopuheita. Se tyttö kuuntelee Hung Upia ja haluaa näyttää, mistä kana pissii ja kenelle se pissii ja miten se pissii.
Sitten on se toinen tosi onneton puolisko... Se kyllä tuli tänään järkiinsä kuullessaan Blondin nauravan tosi tyhmästi tosi tyhmälle jutulle, mutta voi sitä. Se tyttö jossittelee silloin tällöin ja alkaa voida helposti pahoin. Sillä tytöllä on tapana punastella usein ja jämähtyä ajattelemaan jotain tosi tyhmää.
Se haaveilu päättyy siihen kun tämä järkevä puolisko nipistää tai läpsäsee reiteen,
Olen palannut usein mielessäni viime vuoteen. Niihin historian tunteihin, kun kammoksuin ihan kauheasti Bestmanin nimeä ja Blondin nenää. Eikä se nenä edes ollut se juttu, jota huomioin jatkuvasti. En kiinnittänyt mitään kummempaa huomiota koko tyyppiin. Se oli vaan se... Blondi, joka on Bestmanin bestis ja yyyyyyy Bestmanin nimi on ihan kamala ja B & B on sellaisia tyyppejä blaa blaa blaa. Ei mitään kummempaa. Samaan kastiin se kuului kuin kaikki muutkin. Viime syksynä kuitenkin menetin väliaikaisesti sydämeni nimettömäksi jääneelle abille.
Sitten iski talvella SE kurssi ja lomalla SE uni. Tosin se uni taisi vain kertoa itselleni totuuden. Ei se aiheuttanut mitään. Olin ihastunut varmaan jo vähän ennen.
Eilen Blondi siirrettiin taas näköetäisyydelleni ja katsoin sivusilmällä sitä. Ajattelin: "Miten mä olen ajautunut tähän? Miten mä oon menny ja ihastunu korviani myötä tommoseen? Se ei oo yhtään mun tyyppiä! Mä oon aina kiertäny tommoset kaukaa! Ne ei oo ollu mun juttu!" Se näyttää tylyltä, ylimieliseltä. Sillä on aina kavereita, joiden kanssa se nauraa. Sen takana istuu lauma tyttöjä, jotka juttelee sille ja käski sitä menemään kotiin, kun se oli kipeä.
Sitten takana istuvan pojan puhelin alkoi soida ja lempiopettajani (kuten se aina tekee) alkoi hyväntuulisena saarnata ja takavarikoida puhelinta. Käännyimme kumpikin Blondin kanssa katsomaan tuota show'ta. Katseet kohtasi ehkä mikrosekunnin ajan päiden kääntyessä, mutta näin ne silmät.
Ne on ihan kivat.
keskiviikko, 16. syyskuu 2009
Kommentit