Puhelin alkoi piipittää 6:40 Metallicaa. Ja niin, minähän inhoan Metallicaa.. Käytänpä vähän psykologiaa. Herätyskelloääntä alkaa aina inhota, joten valitse jo joku valmiiksi inhoamasi! Plus tämä ko. kappale on aivan mahtava herätykseen, koska se alkaa hiljaa ja sitten tulee TUM PUM PUM TILULILULIIII.

Olin innoissani, että pääsen kouluun. Menin minuutin myöhässä ruotsin tunnille ja luokka loisti tyhjyyttään; varmaankin puolet oli poissa. Istuin paikalleni ja aloin kaivaa laukkua. Ei kirjaa, paska. Takanani niistettiin äänekkäästi. Laitoin viestin Ärrän myyjälle. Se ei ollut kaunis viesti kaikkine kirosanoineen, mutta viesti oli se, että minulla ei ole kirjaa ja en halua olla yksin tuolla tunnilla.

"Mä en tuu tänää kouluun"

Istuinpa 75 minuuttia paikallani piirrellen tähtiä, sotkemalla vahingossa kättäni... Pohtimalla, voiko ihmistä listiä kuulakärkikynällä... Tukihenkilö ei ollut koulussa myöskään. Kauhea sade ja koulu loppuisi jo yhdeltätoista. Maajussi on Kikkelissä sukuloimassa ja minä olen angstinen maailman kauheimman ruotsin tunnin jälkeen. Olo oli kuin jollain surkealla 80-luvun poptähdellä, jonka comebackiä ei kukaan toivonut.

Angst, angst, angst... Mutta kyllä minä ymmärrän. Olisin vain kaivannut muuta ajateltavaa ja nauramista.

Koulusta suuntasin kauppaan ja ostin Sinkkuelämää-leffan, johon minulla ei oikeasti olisi ollut juuri nyt varaa... Miranda soitti kun olin astunut metrosta: "Charlotte tulee tänään, niin nähdäänkö kolmistaan?"

Illalla söin jauhelihakeittoa ja aloitin Sinkkuelämän. Itkuhan siinä tietyssä kohtaa tuli. Istuin ja katsoin. Katsoin Carrien surua ja huutoa.

"Tiesin, että tekisit tämän minulle!"

Monta ruotsin tuntia on tulossa ja mahdollisesti (luultavasti) sen jälkeenkin jotain... Jos joka päivä koulun jälkeen haluan kuolla... Jos koka ikinen päivä koulussa haluan mennä nurkkaan kuolemaan.. Ei tämä ole tervettä. Mietin kerran pari viikossa puolivakavasti, että vaihtaisin koulua.  Siihen on vain liian monta kysymystä, muilta ihmisiltä. "Miksi?" Niin ja mitä minä sanoisin? Koska koulussani on poika, joka tappaa minut, henkisesti, saavuttamattomuudellaan, enkä minä enää jaksa tätä. En kyllä aio.. halua luovuttaa. Ei minua miehet kaada.

Kuitenkin.

Tuska tappaa. Tämä tuska ainakin. En voi hengittää kunnolla, koska pelkään katsoa nurkan taa. Mitä jos repisi nopeasti laastarin pois ja sitten itkisi sitä kipua vähän aikaa? Särkisi oman sydämensä sen toisen puolesta? Poistaisi tuon ihmisen Facebookista, koska come on... Milloin minä sille olen puhunut tai tulen puhumaan? Poistaisin kaiken mahdollisen, tekisi surutyötä, yrittäisi itkeä. Auttaisiko se? Tulisiko minusta taas ei-angstinen ja normaali? Pelkään, että ihmiset hylkäävät minut kohta angstini vuoksi.
Suurin ongelma tässä vain on se, että 1,5 vuotta vielä samassa koulussa, joten sydänsuruilu kestäisi ikuisuuden ja haavat saattaisivat aueta koko ajan.

Ikuiset jossittelyt ja mutittelut. "Entä se kerta kun pidit sitä puhetta ja se katsoi niin hassusti, ei ilkeästi?" Ehkä se oli rakastunut johonkin tyttöön, ei minuun. Rakastuneethan tunnetusti jakavat rakkauttaan ympäri maailmaa.
"Entä se kerta siinä vessojen luona? Puhuit puhelimeen, Blondi nojasi aikansa pylvään toiseen puoleen ja jonotti muka vessaan.. Vessat olivat tyhjiä, kumpikin sen näki. Jatkoit puhumista äidin kanssa ja hetken kuluttua Blondi meni vessaan. Mitä jos se yritti sanoa jotain, mutta sinä olit puhelimessa?" Että olen naurettava.

Taidan ymmärtää Tukinhenkilöä, joka ajoittain harkitsee Monimutkaisesta Tilanteesta irti päästämistä.. Ei tällaista kestä kukaan. En jaksa. Juuri nyt minua sattuu sydämeen, ihan oikeasti. Voi, kun voisin puhua jollekin. Olen ihan loppu. Ja minä tiedän..

En voi ikuisesti juosta.
Mutta kun sattuu niin kauheasti.
Auttakaa.