Ihmettelen. Perjantai-iltapäivisin olen melkein kuollut ja itkettää. Lauantaina olen kuin ei mitään, sunnuntaina myös. Maanantai-aamuna iskee taas se angsti ja siinä samassa sumussa kulkee koulusta kotiin, kauppaan, nukkumaan, kouluun, kotiin, kouluun, kotiin, kouluun... Kunnes koittaa perjantain "melkein itkettää"-hetki ja sitten alkaa viikonloppu.

Jaksanko minä tuota? Haluanko minä tuota?

Me kaikki tiedämme mihin se päättyy. Siksi haaveilen niin usein tulevaisuudesta. En jaksa miettiä huomista tai sitä päivää, kun kaikki murentuu ja menen oikeasti kotiin itkemään. Sitä päivää kun hoen itselleni, että mä tiesin, mä tiesin, mä tiesin... Koska minä tiedän.
Siksi vetäydyn kuoreeni, kuten äidinkin kanssa. Ajattelen lauseita: "Sitten kun mä olen aikuinen ja menestynyt kirjailija/joku muu sellanen...."
Äidin kanssa ajattelin, että sitten kun olen aikuinen, ei tarvitse istua katsomassa sen rappeutumista. Kerron Arto Nybergille tai Bettina S.:lle rankasta lapsuudestani ja juuri siitä, kuinka haaveilin tästä hetkestä. Että selvisin niistä illoista haaveilun voimin. Tiesin, että parempi aika koittaa jossain vaiheessa, koska se ei ollut minun syyni.

Tuon erään kanssa minä haaveilen muusta. Ajattelen niitä ihania miehiä, joiden kanssa teen sitten muut mustasukkaiseksi. Käyn Kim Heroldin kanssa joogaamassa ja hmm. Sitten minulla on Juho ja Rami - kadulta bongaamani hottikset. Rami on selkeästi baarimikko ja Juho on joku tuttu. Mahdollisesti ihana ex-poikaystävä, jonka kanssa olemme päättäneet olla kavereita. Päättäneet YRITTÄÄ olla kavereita, koska periaatteessa en usko ex-poikaystävien kanssa kavereiluun. Olen harrastanut moista haaveilua jo muutaman poikasen kanssa. Paras haaveilukohtaus on se, kun olen jossain baarissa tai jossain ja ko. miespoika tulee moikkaamaan.
"Moi!" se sanoo
"Moi?" minä olen vähän ihmeissäni (muka)
"Muistaks sä mua? Me oltiin samassa koulussa/jotain?"
"Hmhm, kyllä mä sut muistan.."
Voisin kertoa kaiken. Joissain kohtauksissa kerronkin. Joissain vain hymyilen fiinisti ja lähden sitten halailemaan Kim Heroldia, jota en ole sitten eilisen joogan jälkeen nähnyt.

Olen ehkä hullu, mutta nuo ovat keinoni selvitä. En olisi tässä, ellen olisi haaveillut niitä vuosia asuessani äidin ja alkoholismin kanssa.
Selväjärkiseksi minut tekee tietysti se, että tiedän totuuden. Minun täytyy kohdata se, että jossain vaiheessa sattuu, enkä minä voi mennä Kim Heroldin kanssa silloin joogaan tai kahville. Kim Herold ei tunne minua.
Minun täytyi jättää Arto Nyberg sohvalle ja mennä sammuttamaan kynttilät olohuoneesta, ettei ne aiheuta tulipaloa äidin sammuttua.

Niin kauan kun piti elää äidin kanssa luin lehtiä ja haaveilin. Ja niin kauan kun kärsin odottaessani kärsimystä, minä juoksen ja haaveilen. Antakaa minun pitää ne.