Hyvää perjantaita kaikille!
Viikko on mennyt hitaasti, mutta varmasti. Olen kuunnellut kolmekymmentä kertaa kappaletta, jossa lauletaan näin:
Every little thing that you say or do
I'm hung up
I'm hanging up on you
Waiting for your call
Baby night and day
I'm fed up
I'm tired of waiting on you
Time goes by so slowly for those who wait
No time to hesitate
Those who run seem to have all the fun
I'm caught up
I don't know what to do
.....
I can't keep on waiting for you
I know that you're still hesitating
Don't cry for me
'cause I'll find my way
you'll wake up one day
but it'll be too late
....
Tiedätte kyllä, kenelle se on omistettu.
Mietin ratikassa, että jos ennen olin lakossa, niin missä minä nyt olen? Lopetuksessa? Siitä tulee mieleen elämän tai blogin lopettaminen ja ne nyt ovat viimeisenä mielessä. Toisaalta lopettaminen liittyy koiriin ja Hitlerillä oli koira nimeltä Blondi(hmmmmm). Olkoon tämä siis lopettamista.
Lopettaminen on sujunut maanantain jälkeen erittäin hyvin. Viikko on ollut paras aikoihin! Olen nauranut, hymyillyt ja nauttinut. Ihanaa olla tämmöinsessä tilassa. Juu, näen Blondia, ajattelen sitä, en kestä nähdä sitä tyttöjen seurassa. Periaatteessa samaa vanhaa, mutta silti ei todellakaan. Minä hymyilen. Koko viikko on ollut yhtä perjantaita (viitaten siihen, että perjantait oli aina ennen sellaisia päiviä, jolloin pystyi jo vähän hengittämään)! Ihanaa.
Maanantaina ja tiistai-aamuna oli vähän vaikeaa. Oksetti ja alkoi (melkein-melkein) itkettää bussissa.
Kerroin sunnuntaina Ärrän Myyjälle ja sain osakseni sympatiaa. Ei huvittuneisuutta tai järkytystä. Olen iloinen. "Tästä lähtien mä oon sun tukenas siellä tunneilla!" Sain katseen maanantaina tunnilla, mutta en vastannut siihen. Tapahtui pieni väliaikainen muutos, joka pysyessään olisi tuhonnut mielenterveyteni. Olin liian kiireinen pitämään ilmeeni peruslukemilla ja ajattelemaan, että nyt tuo lempiopettajani teki ei-kivan muutoksen. Keskiviikkona asiat oli taas hyvin tunnilla ja tänäänkin. Ajattelin koko tunnin: "Ei luoja toi on tyhmä! Siis idiootti! Ole hiljaa, sä oot tyhmä!"
Keksin yksi päivä käydessäni vessassa elämäkertani (kirjan tai elokuvan) päätöslauseen. "Ja eräänä päivänä hän sekosi" tai "Ja sitten hän tuli hulluksi". Se olisi ihan täydellinen lopetus! Sillä elämäkertani tehdään minun eläessä, joten eihän se voi loppua kuolemaan.
Bestis kävi torstaina syömässä luonani ja meillä oli taas samaa vanhaa, sitä aitoa ja oikeaa meitä. Puhuimme ja toinen ymmärsi tasan, mitä toinen tarkoitti. Nauroimme. Värjäsin taas hiukseni (vaaleammiksi, tietysti), tein ruoan... Kerroin lapsuudestani ja näytin yhden musiikkivideon. Loppuvaiheessa iltaa Bestis päätti tulla kouluuni käymään ensi viikolla. Että näin...
Olen tapellut Mirandan kanssa. Tai itse asiassa yhtenä päivänä vain laitoin viestin, sieltä tuli ärsyttävä vastaus ja minä vastasin tylysti takaisin. Kyse oli vaatteistani. Tänään sitten väittelimme/tappelimme kunnolla. Kyse oli jälleen minun jostain. Tällä kertaa tunteista. Minä kuulemma ylireagoin ja ystävien tulee palauttaa toinen aina maan pinnalle. Minä ilmeisesti voitin väittelyn, koska sain viimeisen sanan. "Kyllä mä tiedän olevani naurettava, mutta en mä voi tunteiltani valitettavasti hallita. Mä olisin vaan kaivannu jotain piristettä, en lisää paskaa naamaan." Bestiksen mukaan tuo oli voitto minulle ja Miranda tajusi olleensa tyhmä.
Riita oli suoraan kuin Sinkkuelämän tokalta kaudelta. Carrie suree Mr. Bigiä ja Miranda pitää tätä naurettavana. Sarjassa Carrie näkee Bigin ja soittaa Mirandalle, koska on shokissa. Miranda loppujen lopuksi myöntää olleensa väärässä.
Meillä tämä menee nyt näin, että toistaiseksi huominen tapaaminen on minun osaltani peruttu ja minun Mirandani saa mennä itseensä. Ystävyyteen kuuluu empatia ja aina ei pidä sanoa sitä, mikä oikeasti olisi oikein. Jos jollain on paha päivä, ei sitä sanota, että se ylireagoi. Sitä sanotaan, että huomenna on uusi päivä ja täällä on tuki ja olkapää.
Mistä minä sitten Mirandan mukaan ylireagoin?
Olin kaupassa. Näin Satuolennon. Ei siinä mitään, ei alkanut itkettää tai mitään. Jatkoin korini kanssa matkaa kohti pakaste altaita, mutta en vain saanut happea. SE oli ylireagointia. Menihän se hapensaamattomuus hetkessä ohi, mutta olin yllättynyt. Tai järkyttynyt, en tiedä. En enää muistanut, että mitä minun piti seuraavaksi hakea hyllystä. Satuolento oli jonkun (mies)kaverinsa kanssa ja myös ruokaostoksilla. Hiuksiin oli tullut uutta väriä ja naamaan ilmestynyt ällöttävää karvoitusta. Menin lopulta kassalle ja toivoin, ettei Satuolento olisi ilmestynyt sitte. VÄÄRIN, sinnehän se tuli ja jouduin väistämään häntä ison laukkuni kanssa. Tunsin kyllä, että hän tunnisti minut jo aiemmin maitohyllyillä, ajattelin silti: "Älä kato tänne, älä kato tänne... Älä huomaa, älä huomaa..."
Kun näin hänet, soi iPodissa sillä hetkellä "Motherfucker of the Year", yeeeeaah, Lähtiessäni kaupasta ja nähdessäni viimeisen kerran Satuolentoa, soi silloin jo uusi kappale: "En rakasta sinua enää". Laitoin ensin äidille viestiä, joka kerrankin osasi kysyä ne oikeat kysymykset. Sitten Bestikselle ja Mirandalle. Jälkimmäiselle ei ehkä olisi pitänyt.
Nyt siis alkaa viikonloppu. Väsyttää ja on ihanaa, että saa vain olla. Mirandan kanssa riidasta huolimatta olo on rauhallinen ja innostunut. Olen suunnitellut tekeväni kaikkea kivaa tänään. Ihan yksikseni, jei.
Niin ja Satuolennosta huolimatta olo on ihan ookoo. Sitä äitikin kysyi, mm. Ehkä minä alan päästä yli? Vähitellen, mutta pääsemässä kuitenkin? Viime kerralla olin menossa kaupan nurkkaan itkemään, nyt vain henki salpaantuu hetkeksi.
Aika hyvin, jos ottaa huomioon... Siis nyt minä varmaan vähän ylireagoin, mutta... Ottaen kuitenkin huomioon, että Satuolento taitaa olla (fuck, fuck, fuck, fuck) ensirakkauteni. Niin syvät arvet se on jättänyt, että ihastuminen tuntuu vähättelyltä.
perjantai, 11. syyskuu 2009
Kommentit